Tiirat ja lokit

Kalatiira Fisktärna Sterna hirundo

Pituus 34-37 cm, siipien kärkiväli 70-80 cm. Kalatiiran vartalo on valkea, päälaki musta ja siivet harmahtavat. Koivet ja nokka ovat punaiset, nokan kärki musta. Istuvan linnun siivenkärjet yltävät vain pyrstönkärjen tasalle, mikä on hyvä tuntomerkki erona lapintiiraan. Lentävän kalatiiran siivestä vain keskiosa on läpikuultava. Siiven kärjessä on tumma kiilamainen kuvio. Kalatiiran äänet ovat kirkkaita ja kuuluvia. Tyypillinen on lennossa esitetty ”tiirä-tiira…”, mistä tiirat ovat nimensäkin saaneet. Varoitusääni on selvästi kaksiosainen, kireä ”tiiir-räää”. Soidinaikaan koiras lentelee kala nokassa naarasta houkutellen.

Kalatiira pesii sekä yhdyskuntina että yksittäispareina kaikkialla merenrannikoillamme ja saaristossa. Merellä kalatiira suosii sisä- ja välisaaristoa. Pesimäluodot ovat yleensä puuttomia pieniä kallioluotoja. Pesä on avoimesti kalliolla, sammalikossa tai heinikossa. Se on vaatimaton ja rakennettu heinänkorsista, levistä ym. Poikaset liikkuvat pesän läheisyydessä ja isompina ne hakeutuvat rannan tuntumaan. Ihmisen noustessa maihin isot poikaset saattavat lähteä uimaan. Kalatiira syö lähes yksinomaan kalaa. Tavallisimmat saaliskalat ovat piikkikaloja, neuloja, salakoita, ahvenia ja särkiä, kooltaan yleensä alle 10 cm. Kalatiira kalastaa syöksysukeltamalla, eli se syöksyy veteen ilmasta ja sukeltaa kalan nopeasti pinnan läheltä. Usein näkee tiiran lekuttelemassa ilmassa paikallaan odottamassa kalan asettumista parempaan asemaan. Kalatiirat syövät lisäksi vesihyönteisiä ja pyydystävät ilmassa parveilevia hyönteisiä. (kuva: Pekka Lehtonen)

Lapintiira Silvertärna Sterna paradisaea

Pituus 33-39 cm, siipien kärkiväli 66-77 cm. Lapintiiran vartalo on vaalean harmaa, ja päässä on silmien yläpuolella musta lakki. Jalat ja nokka ovat tummanpunaiset, nokan kärjessä ei yleensä ole mustaa kuten kalatiiralla. Istuvan linnun pyrstö ulottuu selvästi pidemmälle kuin siivenkärjet, mikä on varmin tunnusmerkki lajin erottamiseksi kalatiirasta. Nokka on hieman lyhyempi ja pää pyöreämpi kuin kalatiiran, myös jalat ovat lyhyemmät. Lennossa käsisiiven kärjessä on vain kapea tumma reunus. Siipisulat ovat läpikuultavat. Pesällään lapintiira on kiukkuisempi kuin kalatiira, ja saattaa tulla nokkaisemaan kulkijan päälakeen reiän. Poikaset ovat hyvin samanlaisia kuin kalatiiran. Äänet ovat samantyyppisiä kuin kalatiiran, mutta vielä korkeampia ja heleämpiä. Varoitusääni on yksitavuinen, kireä ”rräää” tai ”rräyh”, mikä on hyvä tuntomerkki erona kalatiiraan.

Lapintiirat pesivät yleensä yhdyskunnissa, mutta usein myös yksittäispareina. Suurimmat yhdyskunnat sijaitsevat ulkomeren puuttomilla kallio- ja soraluodoilla, ja niissä voi olla jopa 100 paria. Lapintiiran pesä on pelkkä kuoppa maassa tai kalliolla, yleensä ilman mitään pesäaineksia. Jotkut emot puolustavat poikasiaan raivokkaasti, ja saattavat nokkaista kulkijan päälakeen vertavuotavan reiän. Lapintiirat poistuvat Suomesta ennen kalatiiraa jo heinäkuussa ja elokuun alkupuolella. (kuva: Pekka Lehtonen)

Naurulokki Skrattmås Larus ridibundus

Pituus 35-39 cm. Siipien kärkiväli 86-99 cm. Naurulokilla on harmaa selkä ja siivet, valkea vatsapuoli, valkea pyrstö ja kesällä tummanruskea pää. Koivet ovat punaiset. Nuorella linnulla on mustapäisen pyrstön lisäksi ruskehtavia sävyjä. Talviasussa aikuisenkin pään väri vaalenee, ja laji onkin silloin hieman vaikeampi tunnistaa. Naurulokki ei viihdy avomerellä, mutta on levittänyt elinympäristöään rannikolta sisämaahan etenkin kyntöpelloille, kaatopaikoille sekä taajamien toreille ja nurmikoille. Se pesii reheväkasvuisilla järvillä, lammissa sekä meren sisä- ja välisaaristossa. Naurulokki pitää erilaisia kirkuvia ääniä. Isoissa yhdyskunnissa meteli voi olla korvia huumaava.

Naurulokki pesii maassa, ruohikoissa tai osmankäämikasvustoissa yhdyskuntina. Suurimmat Monet vesilinnut, tiirat ja kahlaajat hakeutuvat pesimään naurulokkiyhdyskuntiin niiden tarjoaman suojan takia. Jos yhdyskunta muuttaa muualle tai se tuhotaan, katoavat paikalta myös useimmat muut lintulajit. Suomessa naurulokki on uhanalaistarkastelussa sijoitettu nykyään luokkaan vaarantuneet lajit. Laji on vähentynyt huomattavasti, ja suuret yhdyskunnat ovat lähes kadonneet. Naurulokki käyttää ravinnokseen matoja ja muita selkärangattomia niin maalta kuin mereltäkin, kalaa, kaatopaikkajätteitä ja pullaa sekä kesällä myös ilmassa parveilevia hyönteisiä. (Kuva: Pekka Lehtonen)

Räyskä Skräntärna Hydroprogne caspia, synonyymi Sterna caspia

Pituus 48-55 cm, siipien kärkiväli 96-111. Räyskä on suurin tiiralaji. Se on väritykseltään vaalea, ja sen suuri sekä kulmikas pää on tumma. Myös räyskän kaula on paksu ja koko ruumis rotevarakenteinen. Räyskällä on kaikissa puvuissa hyvin voimakas punainen nokka sekä suuri tumma laikku käsisiiven alapinnalla. Siivet ovat pitkät ja teräväkärkiset. Nuorella räyskällä on oranssinpunainen nokka ja musta kärki, mutta aivan nokan kärki on keltainen. Räyskän siiveniskut ovat hitaat ja lento raskaampaa kuin muilla tiiroilla. Sen lentotapa muistuttaakin enemmän lokkeja ja näyttää etupainoiselta. Lento on suoraviivaista, ja pitkät siivet ovat taipuneina. Räyskän tyypillinen kutsuääni lennossa on karhean voimakas ”rräy” -rääkäisy, Meteli räyskän pesimäyhdyskunnissa voi olla todella voimakasta.

Pesimäalueena räyskä suosii rauhallisia hiekkasärkkiä ja matalia, paljaita saaria. Sitä tavataan myös kivikkoisilla luodoilla ja heinää kasvavilla saarilla. Suuri osa kannasta asustaa yksittäispareina, mutta suuriakin, lähes 100 parin yhdyskuntia tunnetaan. Saalista etsiessään räyskät voivat liikkua myös merenlahdilla ja rehevillä järvillä. Räyskät tekevät pesänsä painanteeseen maahan, usein luodon korkeimpaan kohtaan, somerikkoon tai hiekalle, mutta myös kalliohalkeamiin ja soralle. Munat ovat väriltään harmaanvalkeita tai rusehtavia, ja niissä on harmaita, ruskeita ja mustia täpliä. (kuva: Pekka Lehtonen)

Harmaalokki Gråtrut Larus argentatus

Pituus 54-60 cm, siipien kärkiväli 123-148 cm. Aikuisen harmaalokin selkä on tasaisen vaaleanharmaa, pää ja rinta valkeat, nokka keltainen ja sen kärjessä punainen täplä. Jalat ovat yleensä vaaleanpunertavat, mutta joillain yksilöillä jalat voivat olla myös kellertävät tai kirkkaankeltaiset. Talvipuvussa aikuisella harmaalokilla on päässä harmaata viirutusta. Nuori yksilö on valkean-ruskean-harmaankirjava ja vaikeampi tunnistaa muista isoista nuorista lokeista. Nuori lintu saa aikuispuvun vasta noin nelivuotiaana. Harmaalokin soidinääni on kuuluva ja raikuva kaklatus.

Suomessa harmaalokki pesii saaristossa ja sisämaan suuremmilla järvillä Keski-Lappiin asti. Leutoina talvina saaristossa talvehtii tuhansia lintuja. Harmaalokki pesii yleensä yhdyskunnissa, mutta joskus myös yksittäispareina. Harmaalokki rakentaa suurehkon pesän kuivista heinistä ja risuista maahan, kivelle tai katolle. Munia on kaksi tai kolme, ja ne ovat vihertäviä ja tummatäpläisiä. Harmaalokit ovat kaikkiruokaisia ja syövät kalaa ja kalanperkeitä, äyriäisiä, kastematoja, muiden lintujen munia ja poikasia, liikenteen tappamia eläimiä sekä jätteitä. Sulamattoman osan, kuten esimerkiksi luut, karvat ja muovin, ne oksentavat oksennuspalloina. (kuva: Pekka Lehtonen)

Kalalokki Fiskmås Larus canus

Pituus 42-50 cm, siipien kärkiväli 75-87 cm. Kalalokilla on vaalean siniharmaa selkäpuoli, valkea vatsapuoli ja pää, sekä mustat siivenkärjet, joiden kärjessä on valkoiset laikut. Sillä on kellanvihreät jalat ja keltainen nokka. Yksivuotias kalalokki on ruskeankirjava. Kaksivuotias alkaa jo muistuttaa aikuista, mutta siipien kärjissä on enemmän mustaa, koivet ovat harmahtavat ja nokassa on musta rengas. Kalalokki on Suomen yleisin lokki. Soidinkaklatus on meren tunnusomaisimpia ääniä: kimeä ”kaija-kaija-kaija…

Kalalokki pesii alkukesästä kareilla, luodoilla ja kaupungeissa talojen katoilla, joskus myös naurulokkiyhdyskunnissa. Pesä on yleensä avoimesti kalliolla tai ruohikossa, joskus merimerkissä tai puussa. Pesä on rakennettu kuivista heinistä ja oksista. Munia on yleensä kolme, joskus kaksi.  (kuva Pekka Lehtonen)

Merilokki Havstrut Larus marinus

Pituus 61-74 cm, siipien kärkiväli 144-166 cm. Aikuisen merilokin pää ja vartalo ovat valkoiset, selkä ja siivet mustat, siivenkärjissä on valkea läikkä. Tukeva nokka on keltainen ja siinä on punainen pilkku. Koivet ovat lihanpunaiset tai harmaanpunertavat. Selkälokista sen erottaa tanakamman olemuksen, harmahtavampien mustien osien, jalkojen värin ja äänien perusteella. Nuoret yksilöt ovat ruskehtavia parin ensimmäisen elinvuoden ajan. vaikea erottaa saman ikäisestä harmaalokista. Aikuispuvun merilokki saa noin neljän vuoden ikäisenä. Äänet muistuttavat harmaalokin ääniä, mutta ovat syvempiä ja voimakkaampia. Varoitushuuto on haukkuva, matala ”ga-ga-ga-ga”.

Nimensä mukaisesti merilokki on ollut merellinen lintu. Kanta on lisääntynyt voimakkaasti ja nykyisin laji pesii kaikkialla saaristossa. Esiintymisen painopiste on pienten puuttomien karien täplittämässä väli- ja ulkosaaristossa. Merilokki on paha vesilintupoikueiden tuhoaja. Merilokit pesivät ensi kertaa 4–5-vuotiaina. Tyypillisesti vain yksi pari asuttaa pientä puutonta karia, mutta kannan kasvun myötä yhdyskuntapesiminen on yleistynyt. Pesä on suuri ja tehdään kuivista heinistä ja sammalista. Yleensä se sijaitsee karin korkeimmalla huipulla. Merilokki on kaikkiruokainen. Pääravintona on kala, yleensä silakka. Kesällä ne syövät vesilintujen poikasia ja jopa aikuisia pieniä vesilintuja. (kuva: Pekka Lehtonen)

Pikkulokki Dvärgmås Larus minutus

Pituus 24-28 cm, siipien kärkiväli 62-69 cm. Pikkulokki muistuttaa naurulokkia, mutta on sitä pienempi, sirompi ja pyöreäsiipisempi. Pää on niskaan asti sysimusta. Pyöreäpäiset siivet ovat alta valkoista takareunaa lukuun ottamatta mustat ja päältä tasaisen vaaleanharmaat. Käsisiiven etureunasta puuttuu naurulokille ominainen valkoinen kiila. Nuori pikkulokki muistuttaa nuorta naurulokkia, mutta naurulokin käsisiiven valkoista etureunaa sillä ei ole eikä käsisiiven takareunassa ole tummaa juovaa. Nokka on kesällä punaruskea. Pikkulokin koivet ovat kesällä kirkkaanpunaiset. Silmän värikalvo on tumma ja silmärengas punainen.

Lajin lentotapa muistuttaa kalatiiraa, mutta vartalo on pönäkämpi. Varmimmin pikkulokin tuntee käkättävästä ”naukuvasta” äänestään. Pikkulokit aloittavat paluumuuton jo heinäkuussa. Pikkulokki on rehevien ruoikkorantaisten järvien laji. Laji pesii nykyisin myös merialueella. Pikkulokki tekee pesänsä järven ruoikkoiselle rannalle huolellisemmin kuin muut lokit. Pesä on kelluvilla kaisla- tai ruokokasautumilla tai muiden vesilintujen vanhoissa pesissä. Pesämateriaalina saatavilla olevia kuivia vesikasvien palasia. Lokeista erikoistunein hyönteisiin, joita nyppii veden pinnalta tai saalistaa ilmasta. (kuva: Pekka Lehtonen)

Selkälokki Silltrut Larus fuscus

Pituus 48-56 cm, siipien kärkiväli 117-134 cm. Selkälokki on lähes harmaalokin kokoinen, mutta sen siivet ja selkä ovat mustat sekä pää, kaula, rinta ja vatsapuoli valkoiset, jalat kirkkaankeltaiset. Nokka on keltainen, ja siinä on punainen laikku. Selkälokki on pienempi kuin väritykseltään samankaltainen merilokki. Selkälokki eroaa merilokista myös sikäli, että selkälokin siivenkärjen valkoinen täplä on pienempi ja siiven takareunan valkoinen raita kapeampi kuin merilokilla.

Selkälokki on mukautuvainen laji. Niitä tavataan monenlaisilla rannikoilla, mutta myös sisämaassa pelloilla ja kaatopaikoilla. Suomessa selkälokki pesii koko merialueella sekä osalla suurimmista järvistä. Merialueella runsain kanta on Pohjanlahdella, Perämerellä ja itäisellä Suomenlahdella. Saaristomeren ennen hyvin vahva pesimäkanta on taantunut pieneen osaan entisestään, ja ulkosaaristo on lähes tyhjentynyt selkälokeista. Järvikanta on keskittynyt Järvi-Suomeen. 

Selkälokki pesii mielellään metsäisillä pikkusaarilla. Selkälokin pääravinto on kala. Selkälokin pesä  on rakennettu kuivista ruohoista ja sammalista. Munia on kolme ja ne ovat hieman pienempiä kuin harmaalokin ja hieman suurempia kuin kalalokin. (kuva: Pekka Lehtonen)