Pikkulinnut

Haarapääsky Ladusvala Hirundo rustica

Pituus 42-50 cm, siipien kärkiväli 75-87 cm. Haarapääskyn tuntee pitkistä pyrstösulista. Selkä on sinisenmusta, yläperä ei vaalea, mutta pyrstösulissa vaaleita pikkutäpliä. Kurkussa ja otsassa on punainen laikku. Pyrstön uloimmat sulat ovat huomattavasti sisempiä pitemmät. Laulu on iloista lirkutusta, joka päättyy tukahdutettuun narinaan. Haarapääskyjä tapaa kaikkialla merialueillamme. Usein se pesii laiturin rakenteissa. Sen erottaa harvinaisemmasta räystäspääskystä pitkien pyrstösulkiensa perusteella. Haarapääskyt oleilevat satamissa usein purjeveneiden mantookeissa ja maston saalingella. (kuva Martti Perämäki)

Harmaasieppo Grå flugsnappare Muscicapa striata

Pituus 13,5-15 cm. Sen höyhenpuku on harmaanruskea, ja siltä puuttuvat silmiinpistävät tuntomerkit. Harmaasiepolla on pitkät siivet ja pyrstö sekä lyhyet mustat jalat. Lintu on selkäpuoleltaan kuviottoman harmaanruskea ja vatsapuoleltaan likaisen valkoinen. Rinnassa, kurkun sivuilla, otsalla ja päälaen etuosassa on kuitenkin tummaa, kapeaa viirutusta. Silmä on tumma, ja sen ympärillä on kapea, vaalea ja epäselvärajainen silmärengas. Harmaasieppo ääntelee paljon, mutta sen äänivalikoima on suppea ja äänet hiljaisia. Sen kutsuääni on lyhyt ja terävä ”tsri”, joka on samantapainen kuin monella muullakin linnulla. Varoitusääni on tyypillisempi ”hiis-tak-tak”. Laulu on vaatimatonta ja hiljaista sirahtelua, joka koostuu lähinnä kutsu- ja yhteysäänistä. Koiraalla on kuitenkin lisäksi myös taidokas ja hyvin hiljainen visertävä puolilaulu.

Harmaasieppo tekee hätäisen näköisesti rakennetun pesänsä kantoon, oksanhankaan, sivusta avoimeen pönttöön tai kuistin, halkopinon tai muiden paikkojen sopukoihin. Harmaasieppo pyydystää lentäviä hyönteisiä niin, että se istuu oksalla, jolta on hyvä näkyvyys, tekee siitä lyhyen pyrähdyksen ohilentävän hyönteisen perään ja palaa sitten takaisin samalle istumapaikalleen. (kuva Martti Perämäki)

Hernekerttu Ärtsångare Sylvia curruca

Pituus 11,5-13,5 cm.  Hernekerttu on kertuistamme pienin. Lajin tunnusmerkkejä ovat harmaa pää, valkoinen kurkku ja tummat ohjakset. Selkä on ruskeanharmaa ja vatsapuoli valkeahko. Sukupuolet ovat väreiltään identtiset. Hernekerttu muistuttaa pensaskerttua, mutta on lyhytpyrstöisempi, päältä harmaampi, alta valkoisempi ja siiviltä puuttuu punaruskea väri. Hernekertun koivet ovat tumman sinertävänharmaat, nokka on musta (alanokan tyvi vaaleampi) ja silmän värikalvo ruskeanharmaa. Ääni: Terävä naksahdus ”tsäk”. Laulu lyhyt säksättävä sarja (kuin ravistelisi paperipussia, jossa on kuivia herneitä).

Pesä on lähes aina katajassa tai kuusessa, tavallisimmin noin metrin (0,2–9 m) korkeudella. Rakennettu erittäin ohutseinäiseksi kuivista oksista, sideaineena seitti. Vuorattu jouhilla ja juurikuiduilla Syö selkärangattomat eläimiä ja myös marjoja. (kuva Martti Perämäki)

Hippiäinen Kungsfågel Regulus regulus

Pituus 8,5-9,5 cm. Hippiäinen on pienin lintulajimme. Se on selkäpuolelta oliivinvihreä ja vatsapuolelta heikosti kellertävän vaaleanharmaa. Paras tuntomerkki on päässä oleva mustareunainen, kirkkaankeltainen pitkittäisraita, jonka keskellä on tulenpunaisia (koiras) tai keltaisia (naaras) höyheniä. Tummia nappisilmiä reunustaa harmaanvalkoinen alue. Tummilla siivillä on kaksi kellanvalkoista siipijuovaa ja siipisulkien ja tertiaalien (sulkamaisia isokokoisia peitinhöyheniä siiven päällä lähellä ruumista) reunoissa on kellanvalkoiset reunukset. Hippiäisen koivet ovat ruskeat, nokka mustanruskea ja silmän värikalvo tummanruskea. Pitää hentoja, hauraita ja korkeita ääniä. (Äänet ovat niin korkeita, että vanhempien ihmisten voi olla vaikea kuulla hippiäisen laulua.) Laulu hento, rytmiltään ikään kuin veivaava säe.

Pesä on kuusen oksan riippuvien sivuhaarojen varassa rakennettu pallomaiseksi naavasta, sammalista ja hämähäkinseitistä ja se on vuorattu höyhenillä. Suuri osa kannasta talvehtii Suomessa koko esiintymisalueellaan. Ankarina talvina meillä talvehtiva kanta saattaa kuolla lähes kokonaan. Ravintona ovat selkärangattomat eläimet. (kuva Martti Perämäki)

Hömötiainen Talltita Poecile montanus

Pituus 12-13 cm. Hömötiaisen lakki ja leukalappu ovat mustat, posket valkoiset, selkä harmaa, vatsapuoli vaaleampi, siivet ja pyrstö tummat. Siivellä erottuu vaalea paneeli.Hömötiaisen kutsuääni on ”ti-ti-tsää-tsää-tsää”. Yhteysääni on hento ”tsi”. Laulua on kahta päätyyppiä. Toinen on surumielinen ”tjyy-tjyy-tjyy”, joka muistuttaa sirittäjää. Toinen laulutyyppi on iloinen ja kirkas, liverrykseen loppuva lurittelu.

Hömötiainen pesii kaikenlaisissa metsissä, mutta se suosii varttuneita havu- ja sekametsiä. Hömötiaisnaaras rakentaa koloon tai pönttöön puolipallomaisen pesäkupin karvoista, tikuista, lastuista ja höyhenistä. Hömötiainen syö kesällä pääasiassa hyönteisiä ja niiden toukkia sekä hämähäkkejä. Syksymmällä se syö myös siemeniä ja marjoja. Syksyllä se varastoi ahkerasti ruokaa keräämällä pelloilta kauranjyviä ja rikkakasvien siemeniä sekä havupuiden siemeniä ja hyönteisiä. Se varastoi saaliinsa puun kaarnan ja kuorella kasvavan jäkälän alle ja rakoihin. Talvella hömötiaiset tutkivat näitä tyypillisiä varastopaikkoja, ja löytävät omia ja toisten lajikumppanien kätköjä. Poikasia emot ruokkivat lähinnä hyönteistoukilla ja muilla selkärangattomilla. (kuva Martti Perämäki)

Kirjosieppo Svartvit flugsnappare Ficedula hypoleuca

Pituus 12-13,5 cm. Koiras on tavallisesti mustavalkokirjava. Sillä on tumma päälaki, selkäpuoli ja siipi, jossa on valkoinen tai beigenvalkoinen laikku. Vatsapuoli on valkoinen ja nokan yläpuolella on pieni valkoinen kaksoislaikku. Naaras on ruskeanvalkokirjava. Sillä on ruskea selkäpuoli ja vaaleampi vatsapuoli, eikä sillä ole valkeaa kaksoislaikkua nokan yläpuolella toisin kuin koiraalla. Jotkin koiraat voivat olla tavallista ruskeampia, jolloin ne voivat näyttää hyvin samannäköisiltä kuin naaraat. Kirjosiepon laulu on pirteä, helposti opittava säe: tsiro-tsiro-tsip-tsiroro..Koiras laulaa innokkaasti vallattuaan reviirin, mutta laulu lakkaa kokonaan viimeistään poikasten kuoriuduttua. Varoitusääni on jatkuva ”pit pit pit…” ja sitä voi jatkua pitkään, kunnes oletettu vihollinen on poistunut. Oikein kiihtyessään se naksuttelee kiihkeästi.

Kirjosieppo elää erityisesti valoisissa lehti- ja sekametsissä, mutta myös valoisissa havumetsissä. Kirjosieppo pesii kolossa tai pöntössä. Kirjosieppokoiraalla voi olla kaksi naarasta. Ensimmäisen naaraan saatuaan ja pariteltuaan, se laulullaan houkuttelee toiselle kololle tai pöntölle toisen naaraan, jonka kanssa pariteltuaan se palaa ensimmäisen naaraan luokse, ja osallistuu sen kanssa poikasten hoitoon. Pienestä koostaan huolimatta kirjosiepolla on karski luonne. Usein kirjosieppokoiras tai koiras ja naaras yhdessä onnistuvat karkottamaan jo pöntössä hautovan tiaisparin pois ja hylkäämään munapesänsä. Kirjosieppo puolustaa pesäänsä raivokkaasti. Kun orava, käpytikka tai muu pesärosvo lähestyy pesää, siepot aloittavat syöksyt petoa kohti sähisten samalla kuuluvasti. (kuvat Pekka Lehtonen)

Kottarainen Stare Sturnus vulgaris

Pituus 19-22 cm. Höyhenet ovat väriltään mustat. Kaulan alueen höyhenpeitteen muodostavat pitkät ja terävät höyhenet, jotka ovat koiraalla pidemmät. Nokka on keväällä kirkasvärinen keltainen, mutta muuten musta. Kottarainen liikkuu maassa kävelemällä ja sen lento on voimakasta ja suoraa. Kottaraisella on pitkäkestoinen ja polveileva laulu. Kirskahduksia ja tummia ääniä. Kottaraisen laulu on myös voimakkuudeltaan melko kova ja lajilla on kyky imitoida muita lintulajeja tai esimerkiksi junan pillin ääniä. Koiras laulaa maaliskuulta toukokuulle. Syksyllä ne innostuvat uudelleen laulamaan, ja suurissa lepäilevissä parvissa meteli voi olla korvia huumaava. Kottarainen on elinpaikan suhteen laajakatseinen ja sitä voidaan löytää missä tahansa avoimessa maastossa peltomaisemista vesijättömaille.

Kottarainen pesii puiden ja rakennusten koloissa ja sille kelpaavat mainiosti myös ihmisen tekemät linnunpöntöt. Varhaisina keväinä ensimmäiset kottaraispoikueet havaitaan maastossa toukokuun viimeisinä päivinä. Keskimäärin ne lähtevät pesästä vasta kesäkuun ensimmäisellä tai toisella viikolla. Poikueet kerääntyvät nopeasti suuriksikin parviksi, ja ne voivat kierrellä laajalla alueella. Kottaraiset ovat kaikkiruokaisia, mutta erityisesti selkärangattomat ja erilaiset marjat kuuluvat sen ravintoon. Pesäpoikasia emot ruokkivat muun muassa lieroilla, toukilla ja kovakuoriaisilla. Loppukesällä varsinkin seljan ja tuomen marjat, sekä syksyllä pihlajanmarjat ovat kottaraisten herkkua. Vuorovesi- ja tulvarannoilla ne seuraavat vesirajaa, etsien erilaisia matoja ja nilviäisiä. (kuva: Martti Perämäki)

Leppälintu Rödstjärt Phoenicurus phoenicurus

Pituus 14 cm. Koiraan rinta ja pyrstö ovat oranssinpunaiset ja pää harmaa. Sillä on myös mustaa kaulassa ja kasvoissa. Nimen alun leppä tulee vanhasta verta tarkoittavasta sanasta ja viittaa juuri linnun punaiseen väritykseen. Otsa on vaalea ja kurkku musta. Naaras ja nuori lintu ovat ruskeita ja niiden pyrstö on oranssinpunainen. Koiras laulaa aktiivisesti toukokuussa, usein puun latvassa. Laulaa usein myös yöllä.  Laulu on kirkas säe, jota seuraa lyhyt matkintoja käsittävä liverrys. Laulun alkuosaa voisi kirjaimin kuvata ”hiitryitryitryi”.

Leppälintu on kolopesijä. Leppälintu on käen pääisäntälaji Suomessa. Käki munii leppälinnun pesään leppälinnun munia suuremman munan, jota osa leppälinnuista sitten hautoo kuin omaansa. Osa leppälinnuista kuitenkin tunnistaa käen munan eikä haudo sitä. Leppälintu käyttää ravintonaan hyönteisiä ja hämähäkkejä, erityisesti perhosia ja kovakuoriaisia ja niiden toukkia. Syksymmällä se syö myös marjoja. (kuva Martti Perämäki)

Luhtakerttunen Kärrsångare Acrocephalus palustris

Pituus 13-15 cm. Luhtakerttunen on hieman suurempi kuin hyvin samannäköinen rytikerttunen. Yläpuolen väri on ruskea, kevätpuvussa aavistuksen vihertävä. Alapuoli on kellahtavan valkea. Nokka on pitkä ja terävä, vähän lyhyempi kuin rytikerttusen. Nuoret luhta- ja rytikerttuset ovat niin samannäköisiä, että varma määritys onnistuu usein vasta silloin, kun lintu on kädessä. Siipisulkien pituuksien ja kovertumien erot ovat tärkeitä tuntomerkkejä, samoin kynsien väri ja takavarpaan kynnen pituus. Laulu on luhtakerttusen paras tuntomerkki. Se on Suomen linnuston parhaimpia laulutaitureita. Laulu on erittäin kiihkeää, nopearytmistä ja pulppuilevaa. Siinä on runsaasti matkintoja eri lintulajeilta, joista suuri osa on kotoisin sen talvehtimisalueilta eteläisestä Afrikasta. Ääni on terävä naksahdus ”tsäk”, erilainen kuin rytikerttusen ”tret”.

Lajin elinympäristöjä ovat kaikenlaiset kosteikot: jokien, järvien ja merenlahtien pensaikkoiset ja ruoikkoiset rannat, valtaojien reheväkasvuiset penkat ja rantaluhtien nokkos- ja vattupuskat. Muuttoaikoina luhtakerttusta voidaan tavata myös karuilla meren saarilla. Luhtakerttusen ravintoa ovat pienet hyönteiset, kuten perhostoukat, surviaissääsket, kärpäset ja kovakuoriaiset. Se syö myös hämähäkkejä ja marjoja. (kuva Martti Perämäki)

Luotokirvinen  Skärpiplärka Anthus petrosus

Pituus 15,5-17 cm. Luotokirvinen pesii kivikkoisilla luodoilla ulkosaaristossa. Parit voivat hakea ruokaa naapurisaarista. Luotokirvinen on vihertävän-ruskehtavanharmaa, päältä tummempi ja alta vaaleapilkkuinen lintu. Voimakasrakenteinen. Nokka pitkähkö ja tumma. Pyrstön uloimmat sulat ovat vaaleanharmaat. Ääni on sirahtava ”psriit”. Pesällä varoittelee inttävästi tititellen. Laulu on niittykirvismäinen säe, jossa on mukana karheampia aineksia ja on hieman lyhyempi. Koiras esittää sitä usein laululennossa.

Luotokirvinen pesii vain uloimmassa saaristovyöhykkeessä ja on merellisin kaikista Suomessa pesivistä varpuslinnuista. Muuttoaikoina voidaan tavata myös rannikolla. Kevätmuutto tapahtuu maalis–huhtikuussa, syysmuutto loka–marraskuussa. Talvihavaintoja on joitakin joulu- ja tammikuulta. Ravintona ovat hyönteiset, äyriäiset, madot, nilviäiset ja siemenet. Talviaikaan erityisesti kotilot. (kuva Wilhelm Wadstein)

Nokkavarpunen Stenknäck Coccothraustes coccothraustes

Pituus 16,5-18. Nokkavarpunen on tanakka ja paksuniskainen lintu, vartalomuodoltaan muistuttaa punatulkkua. Nokka vaikuttaa suhteettoman suurelta. Pää on punaruskea, niska harmaa, vatsa harmaanruskea, siivet mustat. Siipien ja pyrstön valkeat raidat erottuvat hyvin linnun lentäessä. Lentää tyypillisen syväaaltoisesti ja näyttää lennossa sukkulamaiselta valtavan nokan vuoksi. Koiras on naarasta suurempi. Ääni on hiljaista tiksahtelua ja sirinää. Laulu koostuu näiden äänten rivittelystä ja on hyvin hiljaista. Nokkavarpunen on piileskelevä, arka lintu, joka on vaikea havaita. Lintulaudoilla se vierailee usein. Suomessa nokkavarpunen pesii vähälukuisena eteläisimmässä Suomessa. Nokkavarpunen tekee pesän pensaaseen tai puuhun. Nokkavarpunen syö silmuja, versoja, perhosentoukkia ja paksukuorisia siemeniä, joiden kuoren se murskaa jykevällä nokallaan. Suomessa etenkin tuomen- ja kirsikanmarjat ovat sen herkkua. Talvella syö lintulautojen siementarjontaa, lähinnä auringonkukansiemeniä ja maapähkinöitä. (kuva Martti Perämäki)

Pajulintu Lövsångare Phylloscopus trochilus

Pituus 11-12,5 cm. Pajulintu on Suomen runsain pesimälintu. Suomessa pesii nykyisin kymmenisen miljoonaa paria. Sillä on tunnusomainen, vaalea silmäkulmanjuova. Sen yläpuoli on harmahtavan ruskeanvihreä, mutta yläperä on toisinaan hieman vaaleampi ja kirkkaampi. Kurkku ja rinta ovat kellanvalkoiset ja vatsa valkoisempi. Jalat ovat yleensä ruskeanoranssit, mutta toisinaan ruskeanharmaat. Ensimmäisen syksyn linnuilla alapuoli ja silmäkulmanjuova ovat voimakkaamman vaaleankeltaiset kuin vanhoilla yksilöillä. Laulu on vieno, surumielinen, haikea säe, joka on rakenteeltaan samantapainen kuin peipon.

Pajulintujen elinympäristöä ovat kaikenlaiset metsät, joissa on seassa lehtipuita ja riittävästi suojaavaa aluskasvillisuutta. Elinalueeksi soveltuvat myös pensaikot, puutarhat ja pihat ulkosaaristoa ja tunturikoivikoita myöten. Pajulintu tekee uunimaisen pesänsä maahan, ruohoston sekaan. Siitä tulee sen toinen nimi uunilintu. Pajulintu käyttää ravinnokseen hyönteisiä ja hämähäkkejä. (kuva Martti Perämäki)

Peippo Bofink Fringilla coelebs

Pituus 17-21 cm. Peippo on pajulinnun jälkeen Suomen toiseksi runsain lintulaji. Koiras on naarasta värikkäämpi. Sen vatsapuoli on punaruskea ja päälaki sekä niska siniharmaat. Naaras on väriltään harmaanruskea. Molemmilla sukupuolilla on kaksi valkoista siipilaikkua sekä vihreä yläperä. Peipolla on tukeva nokka, joka on koiraalla sininen ja naaraalla tumma. Koiraan laulu on reipas ja voimakas yksinkertainen säe. Lentoääni on pehmeä ”jyb” tai ”juh”, varoitusääniä ovat ”hyit” sekä talitiaismainen ”tvink”.

Vanhan lorun mukaan kesään on ”puoli kuuta peipposesta”. Ensimmäiset peipot saapuvat jo maalis-huhtikuun vaihteessa. Koiraat muuttavat lyhyemmän matkan ja saapuvat ennen naaraita, josta johtuu lajin tieteellisen nimen loppuosa, coelebs, joka tarkoittaa leskeä tai poikamiestä. Peippo rakentaa pesänsä puuhun tai pensaaseen 2-6 metrin korkeuteen ja naamioi sen jäkälällä ja koivunhilseellä. Pesä on pieni ja höyhenillä ja karvoilla vuorattu. Peippo syö monenlaisia siemeniä ja kesällä paljon selkärangattomia, ja usein sen näkee nappaavan ilmasta lentävän hyönteisen. Poikasilleen peippo syöttää selkärangattomia. Talvella syö lintulaudoilta myös mm. leivänmuruja ja pähkinää. (kuva Martti Perämäki)

Pensastasku Buskskvätta Saxicola rubetra

Pituus 12-14 cm. Rinta ja vatsa ovat oranssinpunaiset, niillä on mustat selvärajaiset valkoreunaiset läikät silmien ympärillä (ikään kuin aurinkolasit); selkäpuoli on ruskean, mustan ja valkean kirjava. Koiraalla on valkeat läikät siivissä. Pyrstössä on selkeä valkea kuvio. Nuori lintu muistuttaa naarasta. Laulu on lyhyt, kuuluva viserrys. Jotkut koiraat ovat taitavia laulajia, jotka liittävät visertelyyn toisten lintulajien matkintoja. Alkukesällä laulaa myös yöllä. Varoitusääni on iskevä ”hyi-tek-tek”.

Pesänrakennus alkaa Etelä-Suomessa toukokuun puolivälissä. Pesä on usein ojanpenkassa tai mättään kupeessa, ja lähes aina hyvin piilotettu. Pesinnän loppuvaiheessa sinne johtaa selvä polku. Pesii vain kerran kesässä. Ravintona ovat selkärangattomat, kuten kovakuoriaiset, muurahaiset, heinäsirkat, perhoset, toukat ja hämähäkit. (kuva Pekka Lehtonen)

Peukaloinen Gärdsmyg Troglodytes troglodytes

Pituus 9-10,5 cm. Peukaloinen on toiseksi pienin Suomessa pesivä lintulaji; sitä pienempi on ainoastaan hippiäinen. Peukaloisen pyrstö on lyhyt ja useimmiten pystyssä. Peukaloinen on selkäpuolelta punaruskea ja vatsapuolelta ruskehtavanvalkea tummalla ja ohuella poikkiraidoituksella. Sillä on ruskehtavanvalkea silmäkulmanjuova sekä melko pitkä ja terävä, hieman alaspäinkaartuva nokka. Sukupuolet ja eri ikäluokat ovat samannäköisiä. Peukaloisen varoitusääniä ovat rätisevä ”tserrr” ja kova, maiskahtava ”tsäk”. Peukaloisen laulu, joka on linnun pienen kokoon nähden voimakasta, koostuu metallinsointuisten äänien ja trillien sarjoista.  Peukaloinen voi laulaa kaikkina vuodenaikoina.

Peukaloinen pesii erityisesti ryteikköisissä metsissä, joissa on runsaasti aluskasvillisuutta, sekä rehevillä puronvarsilla. Sitä tavataan kuitenkin myös lähes puuttomilla saarilla, joilla on esimerkiksi pensasaitoja, kivikoita tai muureja. Koiras rakentaa useita, joskus jopa kymmenkunta lähes pallomaista pesää sammalesta, oksista ja lehdistä. Koiras esittelee pesärakennelmiaan naaraalle, joka valitsee niistä itselleen mieleisimmän. Peukaloiset syövät hyönteisiä, hämähäkkejä, matoja ja muita selkärangattomia. (kuva Martti Perämäki)

Pikkukäpylintu Mindre korsnäbb Loxia curvirostra

Pituus 15-17 cm. Pikkukäpylintua kutsutaan havumetsän papukaijaksi. Siemensyöjäksikin sen nokka on huomiota herättävän paksu, ja muutenkin se on tanakka vartalonmuodoiltaan. Vartalo on uroksella tiilenpunertava, naaraalla ja nuorilla yksilöillä kellertävä. Siivet ja pyrstö ovat molemmilla sukupuolilla tummanharmaat. Pikkukäpylintu ”höpöttää” hermostuneesti ja terävästi ”kip kip kip”. Ääni on yksi parhaista tavoista erottaa tämä ja isokäpylintu toisistaan. Laulu on kuuluvaa ja kaunista visertelyä, missä on sekaisin sekä hyvin kirkkaita ja kuuluvia äännähdyksiä että vaimeampaa rupattelua ja surahtelua. Koiras laulaa yleensä kuusen latvassa, usein lähellä pesää, joskus myös laululennossa. Varoitusääni on punakylkirastasmainen ”kys-kys-kys” pitkinä sarjoina. Pikkukäpylintu syö havupuiden siemeniä, etenkin kuusten, toissijaisesti mäntyjen. Myös lehtikuusten siemenet maistuvat. Kesällä se syö myös jonkin verran hyönteisiä. Havupuiden siemenkadon sattuessa syö myös muita siemeniä. Syksyllä ja talvella voi syödä pihlajanmarjoja. Viime vuosina laji on tavattu myös lintulaudoilla auringonkukan siemeniä jyrsimässä. (kuvat Martti Perämäki)

Pikkuvarpunen Pilfink Passer montanus

Pituus 12,5-14 cm. Pikkuvarpusista suurin osa on olemukseltaan hieman varpusia sirompia. Tärkeimpiä eroja varpuseen ovat pähkinänruskea päälaki, musta täplä valkoisella poskella ja kirkassointisemmat äänet. Tyypillinen lentoääni on kova ”jäk, jäk”. Koiras ja naaras ovat samannäköisiä keskenään. Nuoren linnun pään väritys on harmaansävyinen. Pikkuvarpunen on levinnyt lähes koko Euraasiaan Skandinaviasta Japaniin ja Indonesiaan. Pikkuvarpunen on erittäin tehokas laji lisääntymään. Poikueita voi olla useita vuodessa, tavallisesti kaksi, ja poikuekokokin voi olla suhteellisen korkea.

Pikkuvarpusen pesä on tavallisesti rakennuksen tai puun kolossa tai pöntössä. Se on rakennettu pääasiassa heinänkorsista, kuivuneista lehdistä ja kuiduista, ja vuorattu höyhenillä ja karvoilla. Se on muodoltaan pyöreähkö, ja kulkuaukko on pesän sivussa. Pikkuvarpusen ravintoa kesällä ovat pääasiassa hyönteiset ja muut selkärangattomat ja kukkien nuput, ja muuna aikana siemenet sekä marjat. Talvella se käy lintulaudoilla. (kuva Pekka Lehtonen)

Punarinta Rödhake  Erithacus rubecula

Pituus 12,5-14 cm.  Aikuisella punarinnalla on ruosteenpunainen naama ja rinta. Päälaki ja selkäpuoli ovat ruskeat. Päälaen ja punaisen naaman välissä on sinertävä juova, joka yltää posken taakse ja rinnan sivulle. Siivellä on kapea, keltainen siipijuova. Nokka ja silmät ovat mustat. Jalat ovat pitkät ja ohuet. Nuori punarinta on väriltään ruskea ja sen koko puku on hienopilkkuinen. Punarinnan hopeakellojen helinää muistuttava ääni raikaa kaikkialla kun se palaa Suomeen keväällä. Laulaa aktiivisimmin hämärissä.

Punarinta pesii erilaisissa metsissä, erityisesti rehevissä kuusimetsissä, joissa on lehtipuita, mutta myös lehtimetsissä, joissa on kuusia tai tiheitä pensaikkoja. Pesii yleisesti myös ihmisasutuksen lähellä puutarhoissa ja puistoissa. Pesä on tavallisesti maassa kolossa tai kiven alla, kannon tai mättään kupeella, matalalla pensaassa tai risukasassa. Se voi olla myös rakennuksessa tai matalalla olevassa linnunpöntössä. Pesii tavallisesti kaksi kertaa kesässä, toinen pesue on juhannuksen tienoilla. Punarinta käyttää ravinnokseen hyönteisiä ja maanpinnan pikkueläimiä sekä marjoja ja hedelmiä. (kuvat: Pekka Lehtonen)

Punatulkku Domherre Pyrrhula pyrrhula

Pituus 15,5-17,5 cm. Punatulkulla on tukeva ruumis, melko iso pää ja paksu nokka. Sillä on musta päälaki, harmaa selkä, musta pyrstö, valkoinen perä ja leveä harmaanvalkoinen siipijuova. Koiraalla on kirkkaanpunainen vatsa, naaraalla harmaanbeige. Nuoret linnut ovat väriltään harmaanruskeita.  Punatulkun kutsuääni on huilumainen ”hjyy”. Laulu on hiljaista rupattelua latvustossa. Havupuuvaltainen kuusisekametsä Suomessa on sen suosikki pesimäympäristöiksi. Talvella punatulkku siirtyy asutuksen pariin lintulaudoille. Punatulkku rakentaa pesänsä pensaaseen tai puiden alaoksille, noin 1–2 metrin korkeudelle. Punatulkut pesivät kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Ruokavalio koostuu pääasiassa siemenistä, marjoista, selkärangattomista eläimistä ja puiden silmuista. Punatulkku on näkyvä lintu, ja siksi siihen on ollut luonnollista liittää erilaisia ennustuksia. Norjalaisten mukaan tulee onnellinen uusi vuosi, mikäli joulun alla näkyy paljon punatulkkuja. Punatulkun latinankielinen nimi viittaa linnun punaiseen väriin. (kuva Pekka Lehtonen)

Puukiipijä   Trädkrypare   Certhia familiaris

Pituus 12,5-14 cm. Pieni kaarnapalan värinen lintu. Puukiipijä on meillä Suomessa heimonsa ja sukunsa ainoa edustaja. Sen selkäpuoli on ruskean-, mustan- ja valkeankirjava. Koko alapuoli on valkoinen, kurkusta ja rinnasta hohtavan lumivalkoinen. Pyrstö on pitkä, suippokärkinen, tukevasulkainen ja tikkamaisesti muotoutunut. Koivet ovat ruskeankeltaiset. Pitkähkö ja kaareva nokka on tummanruskea, alanokka vaaleanpunertava. Silmän värikalvo on ruskea. Esiintyy Pesimälintuna vanhoissa kuusikoissa ja sekametsissä Etelä-Suomessa. Puukiipijä kiipeilee ravinnonhaussa puiden runkoja pitkin tyveltä rungon puoliväliin, jossa se heittäytyy sukeltavaan lentoon saavuttaakseen seuraavan puun tyven. Puukiipijä käyttää valkoista kurkkuaan heijastavana ”peilinä” kaarnankoloja tutkiessaan.

Pesii irtautuneen puunkuoren ja rungon välissä, puukiipijäpöntössä, rakennuksissa lautojen raossa, halkopinossa. Alusta tehty ohuista kuusenoksista, pesämalja rakennettu lahoista puunliuskoista, katajan kuoresta ja höyhenistä. Puukiipijänpöntöksi sopii kaksi 90 asteen kulmaan asetettua lautaa, joihin sivuille tehdään rei’ät ja katto ja lattia ja painetaan puunrunkoa vasten. Ravintona ovat selkärangattomat eläimet. (kuva: Pekka Lehtonen)

Pyrstötiainen Stjärtmes Aegithalos caudatus

Pituus 13-15 cm. Linnun vartalo on vain 6–8 cm pitkä, mutta pyrstö on lähes yhtä pitkä. Pyrstötiainen on Suomen pienimpiä pesimälintuja. Selkäpuoli on mustan ja ruskean kirjava, pää ja vatsapuoli vaaleat. Se roikkuu usein pystyssä puun rungolla, oksassa tai talipallon kyljessä, ja näyttää siis P-kirjaimelta. Pyrstötiainen ei nimestään huolimatta kuulu varsinaisiin tiaisiin Paridae, vaan muodostaa oman heimonsa Aegithalidae. Se on luonteeltaan seurallinen ja liikkuu pesimäajan ulkopuolella parvissa, joissa syksyllä voi olla jopa 100 yksilöä. Tavallisimpia ovat 10–15 yksilön vilkkaasti hyörivät ja vikisevät parvet. Ääniä ovat kirkas ja korkea tiititys, karhea surina ja näppäilevä ”tek”. Suuresta parvesta kuuluva ääntely on tarkkakorvaiselle unohtumaton kokemus.

Sen elinympäristöä ovat nuoret lehtimetsät, erityisesti vesistöjen reunametsät. Nuorten lehtipuuvaltaisten metsien osuus on kasvanut viime vuosikymmeninä ja kanta on kasvanut^. Pyrstötiainen tekee pussimaisen pesänsä jäkälästä ja hämähäkinverkoista puuhun tai pensaaseen. Muninta alkaa usein jo huhtikuussa, tavallisesti toukokuussa. Pyrstötiainen on hyönteissyöjä, joka syö myös muita niveljalkaisia ja niiden toukkia. Se on viime vuosina alkanut yhä enemmän vierailla lintulautojen talipalloilla. (kuva Martti Perämäki)

Ruokokerttunen Sävsångare Acrocephalus schoenobaenus

Pituus 11,5-13 cm. Ruokokerttuset viihtyvät kaikenlaisilla kosteikoilla ja rannoilla. Erityisen runsas se on laajoissa järviruovikoissa. Jokivarsilla ja järvien rannoilla se on tavallinen. Muuttoaikoina tavataan myös ulkosaariston luodoilla. Aikuisella yksilöllä on raidallinen ruskea, hieman kirjava selkä ja vaalea vatsapuoli. Otsa on luisu ja siinä on tyypillinen valkea silmäkulmajuova. Molemmat sukupuolet ovat ulkonäöltään samanlaisia, nuorilla linnuilla on rinnasta alaspäin raidallisuutta, joka katoaa iän myötä. Laulu on nopea, säksättävä ja se katkeaa vihellyksillä ja matkimisäänillä. Kutsu- ja varoitusääni on kova ”tsäk”.

Pesä ruo’oista ja ruohoista tehty. Usein maassa tai matalalla kasvillisuuden kätkössä. Muninta alkaa Etelä-Suomessa touko–kesäkuun vaihteessa. Pesii usein kahdesti kesässä. Ruokokerttunen on hyönteisyöjä, mutta sille kelpaa myös muu ravinto, kuten etanat, hämähäkit ja madot. (kuva: Pekka Lehtonen)

Räystäspääsky Hussvala Delichon urbica

Pituus 13,5-15 cm.  Räystäspääskyä tavataan enimmäkseen asutuksen lähellä. Kanta on vähentynyt voimakkaasti viime aikoina. Sen voi erottaa haarapääskystä muun muassa pyrstöstään, jonka lovi on lyhyempi. Räystäspääsky on päältä sinimusta ja alapuolelta valkoinen. Valkoinen yläperä on sen paras tuntomerkki. Pyrstö on lyhyt ja matalalovinen. Jalat ovat höyhenpeitteiset. Lennossa ollessaan lintu lentää korkealla siipiään räpytellen ja välillä syöksyy liukuen alas. Ääni on särähtelevä ”prit, pritt-pritt”.

Räystäspääsky tekee nimensä mukaisesti pesän yleensä räystäille. Pesä tehdään savesta ja ruohosta. Pääskyt suosivat etenkin ihmisten läheisyyttä ja aukeita paikkoja. Pääskyt tekevät pesänsä syljellään liimaamalla mudasta, savesta ja ruohosta puolipallon muotoisen kupin. Pesä vuorataan höyhenillä ja heinillä. Pesä on seinää vasten, kyljessä on pieni lentoaukko. Laji on hyvin seurallinen, linnut pesivät vieri vieressä kolonioissa. Kesästä riippuen poikueita on yhdestä kahteen. Tavallisten räystäiden vähennettyä räystäspääsky on sopeutunut pesimään myös esimerkiksi huoltoasemien, varastojen, autolauttojen, lossien katoksiin. Räystäspääsky on hyönteissyöjä, joten se saalistaa ilmassa lentäviä hyönteisiä. (Kuva: Martti Perämäki)

Satakieli Näktergal Luscinia luscinia

Pituus 15-17 cm. Satakieli on tunnettu erittäin voimakkaasta laulustaan, joka tyynellä säällä voi vesistön ylitse kuulua jopa kilometrien päähän (äänenvoimakkuus parhaimmillaan jopa 100 desibeliä). Usein satakieltä on vaikea löytää puusta vaikka sen ääni kuuluu hyvin. Satakieli on selkäpuolelta tasaisen harmaanruskea ja alhaalta harmaasta vaaleaan. Rinnassa on selvää tummaa täplitystä. Pyrstö on punaruskea ja silmä suuri ja tumma. Sukupuolten välillä ei ole ulkonäköeroa. Varoitusääniä ovat voimakkaat ”jiiih” ja kaliseva ratina. Laulu on aktiivisinta toukokuussa ja kesäkuun alussa. Pesimättömät koiraat laulavat aktiivisesti juhannukseen asti.

Suomessa satakieli levisi voimakkaasti 1900-luvulla. Nykyisellään lajin asuinalue käsittää lähes koko Etelä- ja Keski-Suomen aina Oulun korkeudella asti. Satakieli elää tiheissä tuomi-, leppä– ja pajupöheiköissä, joissa se myös pesii. Vesistön läheisyys on perusedellytys. Ravintona ovat madot, hyönteiset ja toukat. (kuvat: Pekka Lehtonen ja Martti Perämäki)

Kuuntele satakielen laulua

Sinitiainen Blåmes Cyanistes caeruleus

Pituus 10,5-12 cm. Sinitiaisen päälaki ja siivet ovat siniset, selkä vihertävä ja alapuoli keltainen. Naama on valkoinen. Linnulla on musta raita silmien kohdalla. Raita on myös yksi sen tärkeistä tuntomerkeistä. Etenkin vanhan koiraan sininen väri on hyvin kirkas, naaras on selvästi himmeämmän värinen. Ihmissilmälle sinisenä näkyvä väri on todellisuudessa ultraviolettia, ja eräiden tutkimusten mukaan naaraita viehättää varsinkin päälaen runsas ultravioletti. Koiras on naarasta hieman kookkaampi. Sinitiaisen laulu on kirkasta, korkeaa helinää, ja koiras kajauttaa sen yleensä puun latvasta maaliskuusta alkaen. Kutsuäänet ovat korkeita tiitityksiä, varoitusääni on käheää särinää.

Pesä on puunkolossa tai pöntössä. Koiraalla voi toisinaan olla kaksi puolisoa, joskus harvoin kolmekin. Ensimmäinen naaras pyrkii karkottamaan toisen, ja koiras suosii ensimmäistä poikuetta. Sinitiainen on hyödyllinen monille kasveille syömällä niitä vaivaavia tuhohyönteisiä, kuten kirvoja, mutta se syö myös itse puiden silmuja ja saattaa repiä niitä rikki etsiessään hyönteisiä. Lisäksi sinitiaisen ruokavalioon kuuluvat monenlaiset hyönteiset ja niiden toukat, hämähäkit, siemenet, jyvät ja marjat. (kuva: Pekka Lehtonen)

Sirittäjä Grönsångare Phylloscopus sibilatrix

Pituus 11-12,5 cm. Sirittäjä on jonkin verran suurempi kuin pajulintu, selkäpuolelta vihreämpi ja alta puhtaan valkea. Valkoinen alapuoli rajoittuu jyrkästi keltaiseen kurkkuun. Sukupuolet ovat samanväriset. Laulu on tunnusomainen, heleä sirinä, joka alkaa parilla hitaalla lyönnillä ja kiihtyy loppua kohden: ikään kuin pyörittäisi pientä kolikkoa kovalla alustalla. Usein laulun lomassa kuuluu hömötiaismainen ”hyy”. Toisinaan lintu innostuu esittämään laululentoa. Varoitusääni on ”tjöö”.

Sirittäjät elävät rehevissä korkearunkoisissa lehtimetsissä ja sekametsissä, joissa on runsaasti lehtipuita. Pensaskerros ei saa olla tiheää, mutta kenttäkerroksessa saa mielellään olla runsaasti sananjalkoja tai saniaisia. Pesä on maassa ruohoston kätkössä. Muninta alkaa toukokuun loppupuolella. Sirittäjä on hyönteissyöjä. (Kuva: Martti Perämäki)

Talitiainen Talgoxe Parus major

Pituus 13,5-15 cm.Talitiaisella on keltainen vatsa, sammalenvihreä selkä, siniharmaat siivet ja pyrstö, kiiltävän musta pää ja valkoinen poskilaikku. Siivellä on valkoinen siipijuova ja pyrstön reunat ovat valkoiset. Rinnasta vatsaan kulkee musta pystyjuova, joka on koiraalla leveämpi ja muodostaa vatsan keskelle mustan alueen. Koiraan vatsa on yleensä myös kirkkaamman keltainen kuin naaraalla, mutta muuten sukupuolet ovat samannäköiset. Nykyään talitiaisen ti-ti-tyy-laulu on harvinainen, tilalle on tullut lyhyempi ja joskus jopa yksitavuinen ääni, erilaisia muunnoksia esiintyy. Muutoksen syytä ei vielä tiedetä. Ensiksi muutos todettiin kaupungeissa, jolloin arveltiin kaupungin melun muuttaneen laulua, mutta sama muutos on tapahtumassa myös maaseudulla. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että kaupunkien ja maaseudun lintupopulaatiot sekoittuvat keskenään. Talitiaisella on runsaasti erilaisia ääniä, kutsuäänet ovat kirkkaita ja kuuluvia vihellyksiä. Varoitusääni on vihainen, käheä särinä.

Talitiainen lisääntyy ahkerasti, sillä poikueita voi syntyä kaksikin kesässä ja yhdessä poikueessa voi olla 10 poikasta. Talitiainen rakentaa pesän rungon aina seinäsammalesta. Talitiainen on kaikkiruokainen. Se syö siemeniä, jyviä ja kesällä hyönteisiä ja muita selkärangattomia. Keväällä se syö mielellään silmuja ja versoja ja käy juomassa lehtipuiden mahlaa, (kuva: Pekka Lehtonen)

Tervapääsky Tornsvala Apus apus

Pituus 17-18,5 cm. Tervapääsky on kiitäjälintujen lahkoon kuuluva nopealentoinen, tumma lintulaji. Se ei ole läheistä sukua varsinaisille pääskyille, vaikka ulkonäöltään muistuttaakin niitä. Tervapääskyn ääni on kirkuva, laskeva ”sriiiiii sriiiiii sriiiiiii”. Tervapääskyt viettävät lähes koko elämänsä lennossa ja ne myös syövät, parittelevat ja nukkuvat ilmassa eivätkä laskeudu maahan vapaaehtoisesti. Nuori tervapääsky viettää pesästä lähdettyään elämänsä ensimmäiset vuodet kokonaan lennossa ja laskeutuu kiinteälle alustalle vasta pesiessään ensimmäisen kerran 3–4-vuotiaana. Tervapääskyjen alkuperäistä elinympäristöä ovat syrjäseutujen koskemattomat metsät. Nykyisin suurin osa tervapääskyistä pesii kuitenkin kaupungeissa ja taajamissa. Tervapääsky pesii rakennuksissa, puunkoloissa ja linnunpöntöissä. Tervapääskyt pariutuvat eliniäkseen ja palaavat pesimään samaan koloon vuodesta toiseen. Kylminä ja sateisina aikoina poikaset voivat vaipua useaksi päiväksi horrostilaan, jossa ne säästävät energiaa. Tervapääsky käyttää ravinnokseen ilmasta saalistettuja hyönteisiä ja hämähäkkejä. (Kuva: Martti Perämäki)

Tiltaltti Gransångare Phylloscopus collybita

Pituus 10-12 cm. Tiltaltti muistuttaa ulkonäöltään lähisukulaistaan pajulintua. Sen tuntee heleästä laulustaan: ”tilt-talt-tilt-talt…”. Lajin kansankielisiä nimityksiä ovat olleet esimerkiksi tiltti, oluentiputtaja, oluentekijä ja juomanlaskija. Tiltaltti on päältä vihreänharmaa, vatsapuolelta vaaleampi, ja silmäkulmassa on vaaleankeltainen juova. Sillä on tummat jalat ja lyhyehkö nokka. Usein tiltaltti on erittäin vaikea erottaa pajulinnusta, mutta keväällä se on ruskeampi, suttuisemman oloinen. Siipi on pajulinnun siipeä lyhyempi ja pyöreämpi. Syksyllä tiltaltti on usein hyvin ruskea, ei keltainen kuten pajulintu, ja tumma nokka korostaa tummuutta vielä entisestäänkin. Tiltaltti on Suomen toiseksi tai kolmanneksi pienin pesimälintu.   Koiras laulaa pitkälle kesään, jättäen pääasiallisen pesueesta huolehtimisen naaraalle. Tiltaltin elinympäristöä ovat monenlaiset metsät, mielellään rehevähköt kuusivaltaiset sekametsät. Lisääntyvässä määrin tiltaltteja laulelee myös lehtimetsissä, puutarhoissa ja omakotitaloalueilla. Syysmuuton aikana viihtyy etenkin ruo’ikoissa ja pensaikoissa. Tiltaltti tekee pesänsä joko maahan tai matalalle pensaaseen tai risukkoon lehdistä, ruohosta ja sammalesta. Tiltaltti syö hyönteisiä ja niiden toukkia sekä muita selkärangattomia ja matoja sekä syksyllä myös marjoja. (Kuva: Martti Perämäki)

Töyhtötiainen Tofsmes Parus cristatus

Pituus 10,5-12 cm. Tärkein tuntomerkki on päässä oleva raidallinen töyhtö. Linnun kaulassa on musta rengas. Selästä lintu on väritykseltään harmaanruskea, alapuoli on kellanvalkea. Pää on mustanvalkea. Sukupuolet ovat samanvärisiä. Äänet ovat tiaismaisen hentoja tiitityksiä. Lajityypillinen ääni on nopea ja reipas ”kirririki-kirririki…”. Laulu muistuttaa edellä mainittua ääntä, mutta on voimakkaampaa ja koiras toistelee sitä pitkinä sarjoina. Laulukausi alkaa jo helmikuun kirkkaina pakkaspäivinä ja on vilkkaimmillaan maaliskuussa sekä huhtikuun alkupuolella ennen pesinnän alkamista.

Töyhtötiaisia esiintyy havupuuvaltaisissa metsissä. Suosittuja ovat varsinkin vanhat kalliomänniköt, joissa muuten on niukasti lintuja. Edellytyksenä on pesäpuiksi soveltuvien lahopuiden olemassaolo. Töyhtötiainen elää talvisin sekaparvissa muiden tiaisten kanssa jakaen niiden kanssa puun eri osat ravinnonhankintaan. Talvella laji vierailee myös lintulaudoilla, mutta eksyy harvoin keskikaupungille. Töyhtötiaisen pesä on tiaisten tapaan kolossa, ja sen korkeus maasta vaihtelee metristä muutamaan metriin, ei kuitenkaan kovin korkealle. Naaras tekee itse kolon lahoon puuhun tai pesii vanhoihin koloihin. Töyhtötiaisen ravintona ovat siemenet, katajanmarjat, hyönteiset ja hämähäkit sekä tali ja muut lintulautojen tarjoomukset, kuten leivänmurut ja kauraryynit. (Kuva: Martti Perämäki)

Varpunen Gråsparv Passer domesticus

Pituus 14-16 cm. Varpuset ovat viime aikoina hävinneet kokonaan monilta perinteisiltä esiintymisalueiltaan. Samaan aikaan pikkuvarpunen on lisääntynyt. Koiras on hieman kookkaampi. Varpusella on tukeva ruumis, suhteellisen suuri pää ja voimakas nokka. Sillä on tuuhea höyhenys, ja sen höyhenpuku on usein takkuisen ja hoitamattoman näköinen. Varpusen selkä on ruskeansävyinen ja voimakkaasti mustaviiruinen. Koirasvarpusella on musta kurkkulappu sekä silmänseutu, harmaa päälaki ja kastanjanruskeat päälaen sivut. Poski on harmaa ja kaulansivu valkea. Siivellä on leveä valkoinen siipijuova. Vatsa on harmaa. Naaraalla ja nuorella yksilöllä on suttuisen ruskean harmaanvalkoinen alapuoli ja likaisenruskea yläpuoli. Silmän takana on yleensä selvä, vaalean likaisenbeige silmäkulmanjuova. Kesällä varpusen nokka on väritykseltään sinimusta, jalat ruskeat. Talvella taas höyhenpuku on vaaleampi ja nokka ruskeankeltainen. Naaraalla ei ole mustaa päässä tai kaulassa vaan yläruumiissa on ruskehtavia raitoja. Poikaset ovat tummemman ruskeita. Varpusen äänelle on tyypillistä lyhytkestoinen ja keskeytyksetön sirkutus. Varpuset viihtyvät parvissa. varpuset syövät pelloilla viljaa ja rikkakasvien siemeniä. Pihatatar näyttää olevan erityisen suosittu elokuussa. Ruokalistalla ovat myös perhoset. Talvella käy mielellään lintulaudalla syöden kauraa ja auringonkukkaa. Myös marjat kelpaavat. (kuvat: Pekka Lehtonen)

Viiksitimali Skäggmes Panurus biarmicus

Pituus 14-15,5 cm. Viiksitimali, vanhalta nimeltään partatiainen on harvalukuinen ruovikoiden varpuslintu. Viiksitimali levisi Suomeen vasta 1980–1990-lukujen taitteessa ja kotiutui nopeasti pesimälajistoon. Viiksitimali on helppo tuntea vaaleanruskeasta yleisväristä ja pitkästä pyrstöstä. Juhlapukuisella koiraalla on harmaa pää ja leveä musta viiksijuova. Naaras on yksivärisempi. Ääni on hauska ja napakka ”ping” tai ”pshing”. Myös surisevia ja napsahtavia ääniä on. Laulu on yksinkertainen lyhyt säe.

Käyttäytymiseltään viiksitimali on hyvin sosiaalinen. Poikueet kerääntyvät loppukesällä suuriksikin parviksi järviruovikoihin ja lennähtelevät tiiviinä ryhminä ruovikon yllä. Viiksitimali on tehokas lisääntymään, koska se tekee useita suuria poikueita vuoden aikana. Pesä on noin metrin korkeudelle järviruokoihin sidottu pussimainen tai suppilomainen kori. Ravintona ovat hyönteiset ja hämähäkit ja talvella järviruo’on siemenet. (Kuva: Martti Perämäki)

Viitakerttunen Busksångare Acrocephalus dumetorum

Pituus 12,5-14 cm. Aikuisella yksilöllä on tasaisen ruskeanvihreä selkäpuoli ja vaalea vatsa ja lyhyt silmäkulmajuova. Lajin voi helposti sekoittaa rytikerttuseen ja luhtakerttuseen. Viitakerttunen erotetaan helpoiten äänestä, mutta pukutuntomerkkeinä toimivat muun muassa vihertävä sävy ja lyhyt käsisiiven ulottuma. Laulu on taitavaa. Luhtakerttusen lauluun verrattuna viitakerttusella on hyvin rauhallinen tahti; vihellyksiä ja lurituksia toistellaan hitaaseen tahtiin, esimerkiksi ”dyy, dyy, dyy.. tsilylitt tsilylitt tvii tvii tvii..”. Laulu sisältää paljon matkintoja. Viitakerttusta pidetään eräänä parhaista laululinnuistamme.

Viihtyy kuivan maan pensaikoissa, esimerkiksi pellonlaidoilla, puutarhoissa, valtaojien varrella ja tienvarsien ryteiköissä. Naaras rakentaa korimaisen, korsien varassa roikkuvan pesän muutaman kymmenen senttimetrin korkeudelle johonkin tiheikköön, esimerkiksi nokkosten ja mesiangervojen sekaan. Viitakerttunen on hyönteissyöjä. (Kuva: Martti Perämäki)

Västäräkki Sädesärla Motacilla alba

Pituus 16,5-19 cm.  Västäräkki viihtyy vesien äärellä. Se on pidetty lintu kansanperinteessä ja keväisin se on ollut odotettu lintu; sen on sanottu tulevan kurkien selässä tai niiden siipien alla. ”Västäräkistä vähäsen” viittaa siihen, ettei enää ole pitkä aika kesään västäräkkihavainnon jälkeen. Västäräkillä on harmaa selkä ja valkea vatsapuoli, pään etuosa valkoinen ja päälaki musta, samoin kaula. Vanhan koiraan naamassa on enemmän valkoista ja päälaella enemmän mustaa kuin naaraalla ja nuorilla linnuilla. Pyrstö on pitkä ja se heiluu lajille tyypillisesti kävelyn aikana. Västäräkin ääni on lyhyt kaksitavuinen ”tsi-tsit” ja se ääntelee liikkuessaan jatkuvasti. Laulu on hiljaista rupattelevaa lavertelua, jota koiras esittää tavallisesti kivellä tai talon katolla, hieman muuta ympäristöä korkeammalla. Pedon tai ihmisen tullessa poikaspesän lähelle emot varoittelevat sydäntä särkevästi tsilputtaen.

Västäräkkiä tavataan aukeilla alueilla usein lähellä asutusta tai vettä. Se suosii paljaita alueita ravinnon haussa, missä se voi myös toteuttaa tyypillistä liikkumistaan. Västäräkki tekee pesänsä kivimuurien rakoihin ja muihin samankaltaisiin luonnollisiin ja ihmisen tekemiin rakennelmiin. Västäräkki on hyönteissyöjä. Se syö myös muita selkärangattomia, matoja, äyriäisiä ja nilviäisiä, sekä leivänmuruja ja ruoantähteitä. (Kuva: Martti Perämäki)