Petolinnut

Ampuhaukka Stenfalk Falco columbiarus

Pituus 26-33 cm, siipien kärkiväli 55-69 cm. Ampuhaukka on jalohaukkoihin kuuluva pieni petolintu. Naaras on huomattavasti koirasta kookkaampi. Koiras on selkäpuolelta tumman siniharmaa ja vatsapuolelta punaruskea. Naaraat ja nuoret linnut puolestaan ovat selkäpuolelta punaruskeita ja vatsasta valkoisia tummin pilkuin. Siivet ovat lyhyet ja tyvestä leveät. Ääni on kireä, vaikertava ”kie kie kie”. Etelä- ja Keski-Suomen harva kanta pesii soilla ja mäntyvaltaisilla alueilla, usein myös järvien pienissä saarissa. Ampuhaukka saalistaa avomailla, kuten pelloilla, soilla ja hakkuuaukeilla. Jalohaukkojen tapaan ampuhaukkakaan ei itse rakenna pesää. Pesäpaikka voi olla toisten lintujen, kuten variksen, piekanan tai jopa kotkan vanha pesä. Varsinkin pohjoisessa pesä voi olla myös kalliojyrkänteellä, tai suuren suon keskelle turvemättääseen raavittu kuoppa. Ampuhaukka saalistaa pääasiassa lintuja, varpuslintuja rastaan kokoisiin asti ja pieniä kahlaajia. Sille kelpaavat myös pikkujyrsijät ja suuret hyönteiset kuten sudenkorennot. (Kuva: Martti Perämäki)

Kalasääski Fiskgjuse Pandion haliaetus

Pituus 52-60 cm, siipien kärkiväli 152-167 cm. Sääksi eli kalasääski on suurikokoinen petolintu, joka elää järvialueilla ja merenrannikoilla. Saaristossa levinneisyys rajoittuu sisä- ja välisaaristoon. Sääksen lajityypillisessä lentosiluetissa siivet näyttäytyvät kapeina, joissa käsisiivet ovat pitkät. Siipien kärjissä on vain neljä harittajaa. Sääksen lyhyt pyrstö on melko tasapäinen. Liidon aikana sääksi pitää siipiä kulmalla, jolloin siiventaipeet työntyvät eteen. Edestä päin nähtynä siivet näyttävät olevan pehmeästi alaspäin kuperat. Sääksen höyhenpuku on alapuolelta pääosin valkea ja selkäpuolelta tummanruskea. Rinnassa sääksellä on vaihtelevan yhtenevä ruskea rintavyö, joka naaraalla on keskimäärin laajempi ja tummempi kuin koiraalla. Sääksi päästelee soidinlennnon aikana valittavia, piipittävältäkin kuulostavia vihellyksiä ”j-ilp j-ilp j-ilp…”. Varoitusääni, jota sääksi käyttää usein lentäessään, on terävän kuuloinen ”kju-kju-kju-…”. Kutsuääni on lyhyt ja selkeästi kuuluva vihellys ”pjyp”.

Sääksi tekee pesänsä paikkaan, josta on hyvä näkyvyys, tyypillisesti ison männyn latvaan korkealle kalliolle tai suon laitaan. Laji pesii myös laivareitin linjamerkin päälle. Näkyvyyttäkin ehkä tärkeämpi tekijä pesäpaikan valinnassa on esteetön lentomahdollisuus itse pesälle. Pesäpaikkapula on yksi merkittävimmistä sääkseen kohdistuvista uhista. Sääksen suojelemiseksi ihminen onkin tehnyt ikimäntyjen vähentyessä tekopesiä tukevaksi pesimisalustaksi. Sääksen pesäpuu on luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu.  Sääksi syö mitä tahansa saatavilla olevia kaloja. Sääksi saalistaa lekuttelemalla 10–30 metrin korkeudella ilmassa, josta syöksyy kalan kimppuun. Etelä-Suomessa yleisimpiä saalislajeja ovat monet särkikalat, joista lahna on monin paikoin erityisesti keväällä kutuaikana yleisin. Sääksen saaliskalojen keski- ja ihannekoko on noin 300 grammaa. (Kuva: Martti Perämäki)

Kanahaukka Duvhök  Accipiter gentilis

Pituus 49-56 cm, siipien kärkiväli 58-64 cm. Kanahaukka on roteva ja pitkäpyrstöinen keskikokoinen petolintu. Aikuinen kanahaukka on selkäpuolelta tummanharmaa. Valkealla vatsapuolella sillä on harmaita poikkiraitoja. Silmäkulmajuova on valkoinen ja selkeä. Nuori kanahaukka on päältä tumman harmaanruskea ja vaalealla vatsapuolella ruskeita pitkittäisraitoja. Naaras on selvästi koirasta isompi ja rotevampi. Kanahaukan ääni on kja-kja-kja…-kaklatus. Poikasten kerjuuääni on piii-lih-kiljunta. Äänet muistuttavat varpushaukan ääniä, mutta ovat karkeampia, voimakkaampia ja villimpiä. Kanahaukka rakentaa suuren pesänsä puuhun, usein mäntyyn tai kuuseen. Pesä sijaitsee noin 10-16 metrin korkeudella. Kanahaukka käyttää ravinnokseen lintuja ja nisäkkäitä. Tavallisia saaliseläimiä ovat varislinnut, kyyhkyt, kanalinnut, rastaat, oravat ja jänikset. Kanahaukka etsii saalista usein korkealla kaarrellen. (Kuva: Martti Perämäki)

Maakotka Kungsörn  Aquila chrysaetos

Pituus 40-47 cm, siipien kärkiväli 65-72 cm. Maakotka eli kotka on haukkojen heimoon kuuluva päiväpetolintu. Muita paikallisia suomalaisia rinnakkaisnimityksiä linnulle ovat mm. kokko, maakokko ja isokokko. Maakotka on Suomen suurimpia petolintuja merikotkan ohella. Sen väritys on ruskea, ja naaras on koirasta vaaleampi. Merikotkasta sen erottaa vähemmän jykevän nokan ja pitkän pyrstön perusteella. Siivet kapenevat hieman ruumista kohti ja käsisiiven sisäosasta, minkä vuoksi siiven takareuna on loivasti S:n muotoinen ja lentosiluetti lajityypillinen. Selvimmin tämä piirre näkyy nuorilla kotkilla. Lento on voimakasta, jossa vuorottelevat usein 6–8 melko syvää siiveniskua ja 1–2 sekunnin kestoinen liito. Lentorata on suora. Kotkan kaarrellessa ja usein liitäessäkin siivet ovat tyypillisesti loivassa V-asennossa. Toisinaan se liitää myös siivet suorempina tai antaa niiden jopa hieman roikkua. Vanhan maakotkan puku on nuoreen verrattuna vaaleamman ruskea ja sen pää ja niska ovat väritykseltään kullankeltaiset. Maakotka ääntelee harvoin. Joskus se viheltelee valittavan kuuloisesti ”klyyh”, päästää kilahtavan kuuloisen äänen ”kjak” tai kaklattaa hieman lokkimaisesti. Nuoret yksilöt ja naaraat saattavat piipittää ja kerjätä kaksitavuisella ”pi-tjulp” -äänellä. Maakotkan ravinto koostuu enimmäkseen linnuista ja nisäkkäistä, mutta se saattaa pyydystää myös kaloja ja käärmeitä. Maakotkia tapaa merikotkien ohella talvisilla haaskaruokintapaikoilla, joiden avulla on pelastettu monet nuoret kotkat nälkäkuolemalta ensimmäisinä elinvuosinaan. (kuva: Pekka Lehtonen)

Mehiläishaukka Bivråk Pernis apivorus

Pituus 52-59 cm, siipien kärkiväli 113-135 cm. Mehiläishaukkaa on usein vaikea erottaa hiirihaukasta, sillä ne ovat samankokoisia, mutta mehiläishaukan kaula on pitempi ja kapeampi, pää työntyy käkimäisesti eteen, pyrstö on pitempi ja sen kulmat ovat pyöristyneet. Se kaartelee siivet vaakatasossa, liidossa heikosti kuperina, siiventaipeet eteentyönnettyinä. Siipien takareuna on suorempi, ja siivet ovat laattamaisemmat kuin hiirihaukalla. Koiras on päältä himmeänharmaa, naaras on harmaanruskea. Käsisulat ovat osittain läpikuultavat, ja vatsan väri on hyvin vaihteleva miltei tummanruskeasta lähes valkoiseen. Pyrstön juovitus on lajityypillinen: kärjessä on yksi leveä juova ja tyvellä kaksi kapeaa. Alapuolella on isoja poikittaislaikkuja, jotka ulottuvat siiville ja muodostavat pitkittäisjuovia. Koirailla on harmaampi pää kuin naarailla . Aikuisen silmä on keltainen, nuorella taasen tumma. Sen ääni on heleä, vaimea naukuva vihellys ”pii-ly”, hieman kirskuvampi kuin hiirihaukalla.

Mehiläishaukka viihtyy vaihtelevassa maisemassa, jossa sekametsä vuorottelee peltojen ja niittyjen kanssa. Se kaipaa pesäpaikaltaan puskaisuutta eikä siedä metsän harvennusta. Mehiläishaukka pesii vanhoissa metsissä usein peltoaukeiden lähettyvillä. Pesä on suuressa puussa, usein kuusessa, jonkin muun lajin vanhassa pesässä. Mehiläishaukan ravintoa ovat pääasiassa hyönteiset, mutta myös linnunpoikaset, sammakot yms. Poikaset ruokitaan suureksi osaksi ampiaisen tai mehiläisen toukilla. (Kuvat: Martti Perämäki ja Pekka Lehtonen)

Merikotka Havsörn Haliaeetus albicilla

Pituus 76-94 cm, siipien kärkiväli 190-240 cm. Merikotka on suuri päiväpetolintu, jonka siivet ovat pitkät ja leveät. Siipien kärjissä olevat sulat muodostavat pitkät harittajat, jotka voivat olla 60 cm pitkät. Sen pyrstö on melko lyhyt ja on muodoltaan tylpän kolmiomainen. Melko varma keino erottaa merikotka ja Suomen toinen suuri petolintu, maakotka, toisistaan onkin juuri pyrstö. Maakotkan pyrstö on nimittäin huomattavasti pitempi kuin merikotkan. Merikotkan pää ja pyrstö ovat vaaleammat kuin muu höyhenpeite, pyrstö vaalenee linnun vanhetessa ja on lopulta täysin valkea. Yli kahdeksanvuotiailla linnuilla pää on lähes kermanvalkoinen. Nokka on nuorella linnulla tumma, vanhalla täysin keltainen.

Merikotkakanta taantui 1800-luvun lopulla voimakkaasti vainon vuoksi. Heikoimmillaan kanta oli 1920-luvulla, jonka jälkeen laji runsastui. Kanta kärsi ympäristömyrkyistä 1960- ja 1970-luvuilla ja laji kävi Suomessa jo sukupuuton partaalla. 1975 Suomessa varttui vain neljä merikotkan poikasta. Talviruokinnan ansiosta kanta on uudelleen elpynyt, ja vuonna 2016 luku oli 468. Merikotka on yksi onnistuneen luonnonsuojelun symboleista. (kuva: Yrjö Julin)

Nuolihaukka Lärkfalk Falco subbuteo

Pituus 29-35 cm, siipien kärkiväli 70-84 cm. Tummanharmaa selkä ja siivet, valkea leuka, tumma ”kypärä ”päässä. Vatsapuoli valkoruskeapilkullinen. Sillä on punertavat ”alushousut” jotka näkyvät linnun istuessa. Nuoret yksilöt ovat ruskeampia. Suomessa sitä tavataan Etelä- ja Itä-Suomessa Rovaniemelle saakka; pohjoisempana sen paikan vie pienempi ampuhaukka. Keväällä ensimmäiset muuttajat saapuvat huhtikuun lopulla, pääosa toukokuun aikana. Syysmuutto tapahtuu elo–syyskuussa. Nuolihaukka pesii valoisissa metsissä, usein rantojen ja saarien harvoissa männiköissä. Saalistelee järven- ja merenlahdilla, peltoaukeilla ja rannoilla. Pesäpaikoilla kuuluu alinomaa käenpiikamainen kimitys. Nuolihaukka rakentaa pesänsä korjailemalla jonkun muun, esimerkiksi variksen, vanhaa pesää. Nuolihaukka voi myös asettautua pesimään ihmisen rakentamaan tekopesään. Nuolihaukka on taitava ja nopea lentäjä, ja nappaa jopa pääskysiä lennosta. Se syö myös isoja hyönteisiä kuten sudenkorentoja. Poikasia ruokitaan pääasiassa pikkulinnuilla. (Kuva: Martti Perämäki)

Varpushaukka Sparvhök  Accipiter nisus

Pituus 29-34 cm, siipien kärkiväli 35-41 cm. Varpushaukka on pienikokoinen päiväpetolintu. Naaras on koirasta isompi; sen voi sekoittaa koiraspuoliseen kanahaukkaan, mutta kanahaukka on rotevampi, varpushaukka solakampi. Koiras on siniharmaa selkäpuolelta ja punaruskearaitainen vatsapuolelta. Ääni on kimakkaa kimitystä, koiraan ääni on korkeampi kuin naaraan. Ääni muistuttaa kanahaukan ääntä, mutta on selvästi korkeampaa ja nopeampaa. Varpushaukka saalistaa sekä metsässä että asutuksen lähistöllä. Laajoja avomaita se välttelee, koska metsästystaktiikkaan kuuluu saaliin yllättäminen. Pesimäympäristönä on tiheä metsä, mielellään soistunut tai korpi.

Varpushaukka rakentaa joka kesä uuden pesän risuista puuhun, lähes aina kuuseen, joskus mäntyyn. Pesän korkeus maasta on 5–10 m. Varpushaukan pesimäpiirillä on useita saaliinkäsittelypaikkoja, tavallisesti mättäitä tai kantoja, joilla voi olla suuria määriä saalislintujen höyheniä. Varpushaukka metsästää lintuja hippiäisen kokoisista jopa harakoihin ja kyyhkyihin. Saalistaa jonkin verran myös pikkujyrsijöitä. Varpushaukka voi tulla kaupunkiinkin sieppaamaan lintulaudan ruokavieraita. (Kuva: Martti Perämäki)

Lehtopöllö Kattuggla Strix aluco

Pituus 37-43 cm, siipien kärkiväli 81-96 cm. Siitä on aiemmin suomeksi käytetty nimiä kissapöllö ja yöpöllö. Nimensä mukaisesti lehtopöllö arvostaa lehtometsiä ja niiden lomassa levittäytyviä peltoja, laidunmaita ja rantaniittyjä. Usein se asustaa kartanoiden ja taajamien puistoissa. Syksyisillä vaelluksillaan nuoret pöllöt voivat joskus harvoin harhautua ulkosaaristoon saakka. Naaman keskellä on musta, pysty otsajuova. Lehtopöllöjä on Suomessa kahta värimuotoa, joista aiemmin oli yleisempi harmaa ja harvinaisempi punertavan ruskea. Lehtopöllö on yö- ja hämärälintu, joka päivisin nukkuu tavallisesti kuusen oksalla. Poikasten lähdettyä pesästä emot vartioivat niitä ja ovat aktiivisia myös päivällä. Soidinhuuto on erikoinen ja voi kuulostaa hivenen kammottavalta: korkea huu, sitten tauko ja väräjävää huutoa. Lintu voi myös parkua. ”Uuh”- tai ”Aah”-huudot ovat muulloinkin kuin soidinaikaan hyvä tuntomerkki.

Lehtopöllö on kolopesijä. Luonnonkoloista suosituimpia ovat erityisesti vanhojen tammien oksien lahottua ja pudottua syntyneet, joskus syvätkin onkalot.  Suosituin pesäpaikka on suurikokoinen linnunpönttö tai uuttu. Lehtopöllö on monipuolinen lihansyöjä. Jyrsijät ja päästäiset ovat sen pääravintoa, kuten muidenkin pöllöjen, mutta se syö paljon myös lintuja, sammakoita, isoja hyönteisiä, jopa kaloja ja matoja. (Kuva: Martti Perämäki)

Sarvipöllö Hornuggla Asio otus

Pituus 31-37 cm, siipien kärkiväli 86-98 cm.  Pystyt ”sarvet” eli kaksi pään päällä sijaitsevaa höyhentupsua ovat erinomainen tuntomerkki. Samannäköiseen suopöllöön ovat eroina mm. oranssit silmät, lennossa viirukas vatsapuoli, siiven takareunasta puuttuu valkoinen reunus ja pyrstön tummat juovat ovat kapeita. Sen ääni on noin kolmen sekunnin tasaisin välein toistuva matala ”huu”-ääni. Varoitusääniä ovat nokan naputtelu ja erilaiset käheät vinkunat sekä haukkumiset. Sarvipöllön laulu sarja on yksiosaista, hyvin matalia ”uh” huhuiluja, jotka toistuvat 2½ sekunnin välein. Poikasten kerjuuääni on hyvin voimakas, ”sydäntäsärkevä”, kaksiosainen ja lopussa laskeva, venytetty, valittava ”pii-eh”, joka kuuluu yli 1 km:n päähän.

Havupuuvaltaisen metsänreunan tai metsäsaaren pesimälintu. Vanha variksen pesä on sille mieleinen pesäpaikka. Pesii tavallisesti vanhassa variksen tai harakan pesässä. Sarvipöllö syö lähes pelkästään pikkujyrsijöitä, pääasiassa peltomyyriä ja metsähiiriä. Lintuja ravinnosta on vain pieni osa. (kuvat Juhana Lehtonen ja Martti Perämäki)

Varpuspöllö Sparvuggla Glaucidium passerinum

Pituus 15-19 cm, siipien kärkiväli 32-39 cm. Varpuspöllö on Euroopan pienin pöllö, kooltaan vain hieman punatulkkua suurempi. Varpuspöllön pää on suhteellisen pieni ja pyrstö hyvin lyhyt. Selkäpuoli on lämpimän tumman ruskea ja kauttaaltaan kellanvalkoisten pilkkujen kirjoma. Vatsapuoli on valkeahko ja ruskeajuovainen. Naamassa on valkeiden ja ruskeiden pilkkujen muodostamia samankeskisiä renkaita ja ”kulmakarvat” ovat valkoiset. Varpuspöllön koivet ovat höyhenpeitteiset, kynnet tummanruskeat, nokka ja silmän värikalvo ovat keltaiset. Yläpuolelta lämpimän ruskea, valkopilkkuinen, alapuolelta valkeahko, ruskeajuovainen. Pää melko pieni. Varpuspöllö on paikka- ja vaelluslintu. Vaellukset lyhyitä, ilmestyvät asutuksen piiriin syyskuusta alkaen, palaavat reviireilleen maaliskuussa. Ääni on punatulkkumainen vihellys, jota toistaa sekunnin välein. Pesä on kolossa tai pöntössä. Ravintona ovat pikkujyrsijät ja linnut. Jos ravintoa on runsaasti, varastoi ylimääräisen saaliin pönttöihin. (kuva: Martti Perämäki)