Kahlaajat

Karikukko Roskarl  Arenaria interpres

Pituus 21-24 cm, siipien kärkiväli 43-49 cm. Karikukolla on musta-valko-oranssin kirjava höyhenpeite ja lyhyet oranssit jalat. Ääni on helppo oppia tuntemaan, se on voimakas kitisevä äänisarja. Sukupuolet ovat lähes samannäköisiä, ja ne voi erottaa pesimäaikana siitä, että koiraan päänseudun mustavalkoiset kuviot ovat selkeämpiä ja jyrkkärajaisempia kuin naaraan. Karikukko viihtyy ulkosaaristossa tiira- ja/tai lokkiyhdyskunnissa. Parhaissa tiirayhdyskunnissa voi pesiä useita pareja karikukkoja. Sisäsaaristosta laji on nykyisin lähes kadonnut. Muutamia pareja pesii sisämaan suurimmilla järvillä.

Karikukko on yksiavioinen reviirilintu. Pesä on maassa, tavallisesti hyvin piilossa kiven alla, ruohotuppaassa tai kallionhalkeamassa. Vihertäviä, ruskeakiemuraisia munia on tavallisesti 4. Poikaset kuoriutuvat yhtäaikaisesti, Emot varoittelevat erittäin äänekkäästi poikasaikana.

Karikukot syövät selkärangattomia, matoja ja äyriäisiä, joskus myös kasvisravintoa. Ryöstää tiiranpesistä munia, mistä syystä pitäisi välttää nousemista tiiraluodoille touko-kesäkuussa. (kuva: Wilhelm Wadstein)

Liro Grönbena Tringa glareola

Pituus 18-21 cm, siipien kärkiväli 35-39 cm. Liro se on Suomen runsaslukuisin kahlaaja. Merialueillamme niitä näkee muuttoaikaan huhti-toukokuussa ja syysmuuton aikaan, joka alkaa jo kesäkuun puolivälissä ja päättyy syyskuussa. Liro on päältä harmaanruskea vaalein täplin, vatsa on valkoinen ja kaula sekä pää harmahtavat. Nokka on suora ja kahlaajan nokaksi keskimittainen, koivet ovat pitkät ja kellertävät. Yläperä on valkoinen ja pyrstössä on kapeita tummia raitoja. Liro on nopea ja hermostuneen oloinen liikkeissään. Kutsuäänikin on hätäisen kuuloinen ’jih-jih’. Varoittelee loputtomalla ’kip-kip’ äänisarjalla. Laulunsa se esittää tavallisesti soidinlennossa, ja siitä laji on saanut nimensä: ’liro-liro-liro…’.

Pesä on tavallisesti maassa esimerkiksi saramättäässä. Joskus pesii matalalla puussa olevaan vanhaan rastaanpesään. Munia on 4, joita molemmat emot hautovat noin 3 viikkoa. Naaras jättää hautomisen koiraan huoleksi haudonnan loppuvaiheessa. Kummatkin puolisot hoitavat poikasia aluksi, mutta pian naaras jättää perhehuolet koiraalle ja lähtee muuttomatkalle. Nuoret linnut muuttavat aikuisia myöhemmin. (kuva: Martti Perämäki)

Meriharakka Strandskata Haematopus ostralegus

Pituus 42-50 cm, siipien kärkiväli 75-87 cm. Musta pää ja selkä, mustat valkoläikkäiset siivet ja pyrstö, valkea rinta ja vatsapuoli. Punaiset jalat ja punainen vahva nokka. Nuoren linnun selkä on ruskehtavan tummanharmaa, ja sen nokan kärki on tumma. Ääni on raikuvan kova, kimeä ’piik’. Muutkin äänet ovat kauaskantavia ja saariston luontoa elävöittäviä kiljahteluja. Meriharakka on kuuluva ja näkyvä ja säännöllinen pesijä merialueillamme.

Pesä on vaatimaton maakuoppa soraisella alustalla muutama metri vesirajasta. Munia on 3 kappaletta, mikä on poikkeuksellista kahlaajalle, joilla normaalisti on 4 munaa. Haudonta-aika on noin 4 viikkoa, molemmat aikuiset hautovat. Poikaset oppivat lentämään 5 viikon iässä. Päinvastoin kuin muut kahlaajat, meriharakat ruokkivat poikasiaan. Emot noukkivat vedestä poikasille pikkueläimiä. Monissa kaupungeissa meriharakka on alkanut pesiä rakennusten tasakatoilla. (kuvat Pekka Lehtonen)

Merisirri Skärsnäppa Calidris maritima

Pituus 19-22 cm, siipien kärkiväli 37-42 cm. Merisirriä tapaa Suomen merialueilla kaikkina muina kuukausina paitsi kesäkuussa.  Erittäin uhanalainen. Merisirri muistuttaa suosirriä, mutta on tukevampi ja isompi. Talvipukuinen merisirri (Suomessa talvella saaristossa näkyvät yksilöt) on yleisväriltään tummanharmaa, koivet ovat lyhyet ja nokka hieman kaareva. Pää ja rinta ovat tummanharmaat ja kupeet täplikkäät. Lennossa merisirrin tuntomerkkejä ovat kapea vaalea siipijuova ja suosirrin tapaan valkoreunainen ja mustakeskinen pyrstö. Nuori merisirri muistuttaa talvipukuista merisirriä, mutta selän, siiven ja rinnan höyhenreunat ovat kellertävät ja vatsapuoli on hieman kellanpunertava. Merisirrin koivet ovat harmaankeltaiset (kesällä) tai oranssinkeltaiset (talvella). Nokka on mustahko, tyvipuolen väri vaihtelee keltaisesta oranssinkeltaiseen. Silmän värikalvo on ruskea.

Suomessa merisirri se on hyvin harvinainen pesimälaji, mutta talvehtii vähälukuisena Ahvenanmeren, Saaristomeren ja Pohjanlahden saaristossa. Muuttoaikoina marras-joulukuussa sekä toukokuussa voi Saaristomeren ulkokareilla tavata kymmenpäisiä, toisinaan jopa satapäisen, parvia. (kuva: Martti Perämäki)

Mustaviklo Svartsnäppa Tringa erythropus

Pituus 29-33 cm. Pituus cm siipien kärkiväli cm. Pesii Pohjois-Suomessa. tavataan merialueilla muuttoaikoina keväällä ja kesäkuun lopusta eteenpäin. Mustaviklo on siro ja pitkäkoipinen, punajalkavikloa hieman kookkaampi kahlaaja. Kesäpukuinen mustaviklo on noenmusta ja yläpuolelta valkopilkkuinen. Siivellä ei ole siipijuovaa ja selässä on hohtavanvalkoinen sikarinmuotoinen alue. Lennossa koivet ulottuvat pitkälti pyrstön kärjen taakse. Mustaviklon koivet ovat tummanpunaiset (vanha lintu) tai oranssinpunaiset (nuori lintu). Nokka on mustanruskea (alanokan tyvi punertava) ja silmän värikalvo ruskea. Nokka on pitkä ja ohuehko, ja alanokan tyvi on punainen.

Pesä sijaitsee tavallisesti metsässä. Noin viikkoa ennen munien kuoriutumista naaras lähtee muutolle. Koiras suorittaa hautomisen loppuun ja huolehtii myös poikasista. mustaviklon ravintoa ovat hyönteiset, hämähäkit, nilviäiset, äyriäiset. Ruokailee vesirajassa tai vedessä, joskus jopa uiden. (kuva: Martti Perämäki)

Pikkutylli Mindre strandpipare Charadrius dubius

Pituus 15-18 cm, siipien kärkiväli 32-35 cm. Pituus cm siipien kärkiväli cm. Siinä missä tylli on etupäässä rannikoiden lintu, pikkutylli on levittäytynyt tasaisesti eri puolille Etelä- ja Keski-Suomea. Syysmuutto heinä–syyskuussa, paluu huhti–toukokuussa. Talvehtii itäisen Välimeren alueella ja itäisessä Afrikassa. Pikkutylli muistuttaa tylliä, mutta on kooltaan pienempi, ohut- ja pitkänokkaisempi, keltainen silmärengas on selkeämpi ja siltä puuttuu tyllille tyypillinen näkyvä siipijuova. Pään kuviointi muistuttaa tyllin vastaavaa, mutta musta naamari päättyy korvanpeitinhöyhenten takana kulmikkaana (ei pyöristyvänä) ja päälaella mustaa juovaa ja hiekanruskeaa niskaa erottaa valkoinen höyhenalue. Pikkutyllin nokka on lähes yksivärinen (musta, alanokan tyvi on vaaleampi), tyllin nokka on selkeästi kaksivärinen (oranssi-musta). Pikkutyllin rinnassa ja kaulansivuilla on musta poikkivyö. Selkäpuoli on hiekanruskea ja vatsapuoli valkoinen. Lennossa siivellä ei erotu selvää valkoista juovaa. Tavallinen ääni on lyhyt ’piy’. Soidinlennossa lentää hitain siiveniskuin laajaa ympyrää ja ääntelee.

Ravintoa etsiessään pikkutylli naputtelee jalallaan maata saadakseen pienet eliöt liikkeelle. Pikkutylli syö matoja ja hyönteisiä. (kuva: Martti Perämäki)

Punajalkaviklo Rödbena  Tringa totanus

Pituus 24-27 cm siipien kärkiväli 47-53 cm. Suomessa esiintymisen painopiste on saaristossa ja rannikoilla, mutta punajalkaviklo pesii myös paikoin sisämaan lintujärvillä. Punajalkaviklo viihtyy monenlaisissa kosteikoissa, sekä soilla että rantaniityillä. Saaristossa se pesii nykyisin lähes ainoastaan lokkilintujen yhdyskunnissa. Punajalkaviklolla on kirkkaanpunaiset, lähes muovisen näköiset punaiset jalat ja nokka. Höyhenpeite on ruskeankirjava, sen valkeat alueet yläperässä ja siivissä paljastuvat linnun lentäessä. Nuorella linnulla koivet ovat kellahtavat ja nokka tummahko.

Tavallisin ääni ’tjyy-hy’, varoitus on loppumaton ’kip-kip-kip…’ jankutus. Laulu on melodista, kangaskiurumaista ’liyky-liyky-liyky’, ja sen koiras esittää usein laululennossa.

Punajalkaviklo syö pieniä selkärangattomia, joita se kaivelee rantasoran joukosta. Voi syödä myös pikkukaloja ja sammakonpoikasia. Kaloja saalistaa joskus parvena, joka paimentaa kalaparven ahdinkoon. (kuva Martti Perämäki)

Rantasipi Drillsnäppa Actitis hypoleucos

Pituus 18-21 cm, siipien kärkiväli 32-35 cm. Pituus cm siipien kärkiväli cm. Suomessa rantasipi pesii yleisenä koko maassa kaikenlaisissa vesistöissä. Puuttuu pesivänä ulkosaaristosta. Viihtyy karujen vesistöjen kallioisilla tai kivikkoisilla rannoilla, niin järvien, lampien kuin jokien sekä merensaariston. Rantasipin käytös on vilkasta ja se keikuttaa pyrstöään lähes jatkuvasti. Päältä ja rinnasta lintu on ruskea, alapuolelta valkoinen. Lennossa näkyy valkoinen siipijuova. Ääni on kimakka ’tii-tii-tii’. Laulu on jatkuvaa tiititystä, jolloin lintu lentää matalalla veden yllä väräjävin siivin. Rantasipi on liron ohella maamme runsain kahlaaja. Se saapuu Suomeen huhtikuun loppupuolelta alkaen. Syysmuutto on huomaamaton tapahtuma, sillä sipit eivät muodosta isompia parvia. Viimeiset sipit tavataan yleensä syyskuussa. Rantasipi syö maassa ja vedessä eläviä selkärangattomia, toisinaan myös pikkukaloja ja sammakoita.

Hautoessaan rantasipi ei jätä muniaan ennen kuin on juuri joutumassa tallatuksi, ja tämän jälkeen se yrittää karkottaa häiritsijän kävellen pesältä poispäin loukkaantuneen oloisesti. Kun lintu on näin johdattanut häiriötekijän riittävän kauas pesästä, se lentää nopeasti pakoon ja myöhemmin takaisin pesälleen. (kuva: Pekka Lehtonen)

Suosirri   Kärrsnäppa   Calidris alpina

Pituus 17-21 cm, siipien kärkiväli 32-36 cm. Pituus cm siipien kärkiväli cm. Syysmuutto kesäkuun loppupuolelta lokakuuhun, paluu huhti–toukokuussa. Aikuisen suosirrin paras tuntomerkki on musta mahalaikku, jota ei ole millään muulla samankokoisella kahlaajalla. Suomessa pesivällä schinzii-alalajilla vatsa on mustan ja valkean kirjava. Nokka on tumma, hieman päätä pitempi ja hiukan alaspäin käyrä. Nuoret linnut ja talvipukuiset yksilöt ovat harmahtavia tai ruskehtavia, siivellä näkyy lennossa kapea valkoinen siipijuova. Kuvassa on nuori suosirri. Ääni on suriseva, lentävästä parvesta kuuluu pientä viserrystä. Selkäpuoli on ruosteenruskean- ja mustankirjava. Kaula ja rinta ovat harmaajuovaiset. Talvipukuiselta ja nuorelta suosirriltä puuttuu musta mahalaikku, ja sen rinta on tummatäpläinen ja vatsa valkoinen. Suosirrin nokka on hieman päätä pidempi ja lievästi alaskaartuva. Koivet ovat oliivinvihreät, nokka on musta ja silmän värikalvo ruskea. Ääni on suriseva vihellys ”dsryy”. Suosirri syö pesimämaisemissa vaaksiaisia, surviaissääskiä ja muut hyönteisiä. (kuva: Pekka Lehtonen)

Tylli Större strandpipare Charadrius hiaticula

Pituus 17-20 cm, siipien kärkiväli 35-41 cm. Pituus cm siipien kärkiväli cm. Suomessa pesii rannikolla ja saaristossa sekä Pohjois-Suomessa myös sisämaassa. Saapuu keväällä maaliskuun lopulla ja huhtikuussa, ja lähtee syksyllä heinä–syyskuussa. Etelä-Suomen rannikolla pesii myös täytemaa-alueilla ja muissa keinotekoisissa paikoissa. Muuttoaikoina tavataan varsinkin lietteisillä rannoilla. Arktisille alueille matkaavat tyllit muuttavat Suomen kautta toukokuussa.

Tylli muistuttaa pikkutylliä, mutta on kooltaan suurempi, paksu- ja lyhytnokkaisempi ja sillä on näkyvä valkoinen siipijuova. Pään kuviointi muistuttaa pikkutylliä, mutta musta naamari päättyy korvan peitinhöyhenten takana pyöristyvänä (ei kulmikkaasti) eikä päälaen mustan juovan takana ole valkoista. Rinnassa ja kaulansivuilla on leveä musta poikkivyö. Selkäpuoli on hiekanruskea ja vatsapuoli valkoinen. Nuorelta tylliltä puuttuu pään alueelta musta väri kokonaan. Otsa, kurkku ja niska ovat valkoiset ja silmäkulmanjuova on epäselvä ja kellertävänruskea. Selän höyhenissä on kapeat ruosteenväriset höyhenreunat. Tylliltä puuttuu silmien ympäriltä pikkutyllille tyypillinen keltainen silmärengas. Laji on saanut nimensä äänestään ’tyl-li’. Soidinlennossa koiras lentää matalalla ympyrää ja laulaa hiljaa. Tylli syö hyönteisiä ja muita pikkuötököitä. Pääasiallisena ravintona ovat vedessä elävät selkärangattomat. (kuva Martti Perämäki)

Valkoviklo Gluttsnäppa Tringa nebularia

Pituus 30-34 cm, siipien kärkiväli 55-62 cm. Pituus cm siipien kärkiväli cm. Valkovikloja nähdään merialueillamme kevätmuuton aikaan huhti-toukokuussa ja syysmuuton aikaan kesäkuun lopusta eteenpäin. Valkoviklo on vikloista suurikokoisin. Sen nokka on melko tukeva ja usein selvästi ylöspäin kaartunut. Siivet ovat tasaisen tummanharmaanruskeat ja pää, kaula ja rinta ovat harmaajuovaiset. valkoviklolla on puhtaanvalkoinen vatsa, laajalti valkoinen pyrstö, valkoinen yläperä ja selkäkiila yhdessä tummempien siipien kanssa saavat valkoviklon näyttämään lähes kaksiväriseltä. Valkoviklon koivet ovat vihertävät ja pitkät. Lennossa ne ulottuvat selvästi pyrstönkärjen yli. Nokka on harmaa (kärki tummempi) ja silmän värikalvo tummanruskea. Ääni on tyypillinen, iskevän kova ”djy-djy-djy”. Pääravintoa on pienet selkärangattomat ja myös pienet kalat. (kuva Martti Perämäki)